Uusi vuosi, uudet kujeet?

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Uuden vuoden alkaessa on tapana tehdä suuria lupauksia, niin itselleen kuin lähimmäisilleen. Luvataan laihduttaa, muuttaa elämän suuntaa, olla tipattomalla koko tammikuu. Olen aina ihmetellyt sitä, mikä estää muuttamasta suuntaa muulloin? Miksi ei voi laihduttaa kuin vasta joulun jälkeen, tai toisaalta ennen kesää "oravannahaksi" ajatuksella. Jos ihmisellä on todellinen tarkoitus ja tarve muuttua tai tehdä radikaaleja muutoksia elämäänsä, ei sen pitäisi katsoa aikaa.

Irtisanoin itseni työstä, minkä luulin olevan itselleni oikea. Ei ollut. Tein päätöksen omaan tyyliini, ehkä joidenkin mielestä nopeaan, mutta varmasti. Päätän asioita ja seison päätösteni takana.

Jouduttuani jälleen kerran puntaroimaan omaa elämääni ja tekemieni päätösten  myötävaikutuksia, päädyin minäkin lupaamaan itselleni erinäisiä asioita. Hassua, että tämä sattui uuden vuoden tienoille, ja pääsen minäkin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään lupauksia tulevaisuuteen. Olen elänyt elämääni pitkälti muiden odotusten kautta ja ehdoilla. Milloin kyseessä on ollut vanhemmat, lapset tai puoliso. Olen yrittänyt opetella itsekkyyttä, mutta se on ollut minulle hyvin vierasta.

Eilen illalla luin whatappiini lähetetyn linkin siitä, miten seura voi muuttaa kaltaiseksi. Jos liikkuu negatiivisessa seurassa ja kuuntelee ympärillään negatiivista puhetta, itsekin muuttuu ilottomaksi ja näkee elämää mustien lasien läpi. Vastaavasti ilo tarttuu samalla tavalla, ja sen vuoksi olisi etsittävä ympärilleen positiivista seuraa, ihmisiä, kenestä nauttii.

Linkin lähettänyt henkilö on minulle tärkeä, ja hänen kanssaan olen käynyt parhaita keskusteluja elämäni aikana. Viimeksi puhuessamme hän huomautti puheenaiheemme olevan aina samoista aihealueista. Jäin miettimään asiaa, sillä puheenaiheemme liikkuvat usein elämän vaikeissa puolissa ja sävy on mollivoittoista. 

Mitä suurta olen sitten ajatellut lupaavani itselleni elämään eteenpäin? Olen päättänyt lopettaa olemasta lasteni kävelevä pankkiautomaatti ja hankkia itsellenikin jotain kivaa välillä. Tästä eteenpäin opettelen tekemään päätöksiä ottaen itseni huomioon ensin; en äitiä, en lapsia, en kissoja tai naapureita- toki järkeä käyttäen. Selvitän epäselvät ihmissuhdekuviot kuntoon. Etsin työn, missä voin olla oma itseni ja missä viihdyn vaikka loppuikäni. Harkitsen vielä sinistä hiusväriä ja  lävistyksen ottamista uudelleen.

Laihduttamista en lupaa itselleni enkä muille, koska rakastan ruokaa aivan liikaa. Lupaan siis syödä hyvin ja nauttia joka suupalasta. Liikuntaa en aio harrastaa, sillä hikoilusta en vieläkään pidä. Tanssia kyllä aion aina kun tuntuu siltä, vaikka tiskatessa. Tulen viettämään aikaa kissojeni kehräystä kuunnellen ja jalat kohti kattoa osoittaen, kirja kädessä. Ajattelin aloittaa leikekirjaa, mihin kerään kaikkea minulle tärkeää ja iloa tuovaa. Aion laulaa, nauraa ja irroittautua kaikesta siitä, mikä vie voimia ja iloa minulta. Ehkä se vie mennessään jotain, mutta toivon saavani enemmän tilalle.

Ja niille, jotka huolestuivat, aloitan uudessa vanhassa työpaikassa heti tammikuussa. Hyvää ja parempaa uutta vuotta kaikille. Kuunnelkaa itseänne, totuus löytyy sisältänne.

Joulu

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Lapsuuteni joulut ovat muistoissani hyviä. Lapselle niissä oli kaikkea, mitä tarvitsi olla. Ruokaa, yhdessäoloa, läheisiä ihmisiä ja tietenkin lahjoja. Sain lapsena lahjaksi usein mitä toivoin; kirjoja, villasukkia, päiväkirjoja, vaatteita. Kai pienenä tyttönä lelujakin. Ainoa asia, mitä inhosin, oli äitini tapa joka joulu yrittää tyrkyttää minulle joululaatikoita. "Maista nyt, jos tänä vuonna tykkäisit". En tykännyt. En syö joululaatikoita vieläkään.

Sain ensimmäisen lapseni vuonna -92 juuri joulun alla. Silloin en kyennyt itse joulua laittamaan, mutta sen jälkeen joka ainoa jouluaatto vietettiin luonamme. Meillä oli omat joulutraditiomme. Aina aattona ruokaa valmistaessa tappelimme ruuanlaitosta mieheni kanssa. Vanhempieni saapuessa sopu hiljalleen leijui taloon. Lahjoja oli säkkitolkulla, ja jälkikäteen ajatellen opetimme lapset liiallisuuteen. Olin itse seurakunnalla töissä, ja muistin kysyä joka joulu saman kysymyksen. Mikä on joulussa tärkeintä? Lapset vastasivat kuorossa, että Jeesus-lapsihan se, mutta silmät harittivat lahjapinoihin päin.

Muistan erään joulun, kun keskimmäinen poikani sai lahjaksi haluamansa pehmokoiran. Koiralla oli paketissa mukana luu, minkä avulla se äänteli ja hyppeli. Kun kaikki paketit oli avattu ja roskat viety roskakatokseen, huomattiin luun kadonneen. Koira ei luonnollisesti äännellyt, vaan nökötti ankeana paikallaan. Samoin poika. Mitäs muuta siinä saattoi, kun lähdin tyttäreni kanssa roskiksia penkomaan. Siellä kaksi tonttu torvista heitteli papereita ympäri katosta ja etsi kadonnutta luuta. Mikä löytyi onneksi. Ja niin oli pojan joulu pelastettu.

Eräänä jouluna oli pakkasta yli 20 astetta, ja minulla autona vanha Toyota Corolla. Tyttärellä nousi kuume aattoiltana klo 23, ja hän valitteli tuskaisena korviaan. Vedin hänet pulkassa autolle, minkä sain kun ihmeen kaupalla käyntiin. Ajelimme Laajasalosta päivystystä kohti, mikä oli siihen aikaan Aurorassa. Auto päätti tehdä tenän Herttoniemen ympyrässä, missä seisoin kuumeisen lapsen kanssa keskellä yötä pakkasessa. Missään ei näkynyt taksin taksia, eikä siihen aikaan ollut vielä kännyköitä. Tai jos oli, ei meillä ollut sellaista. Vihdoin ohi ajoi taksi, jolloin paukkasin keskelle tietä heilumaan ja näytin elekielellä, että soita meille auto! Tarina päättyi onnellisesti, mutta muistoihin sekin jäi.

Myöhemmin elämän muututtua, on joulunkin merkitys ollut erilainen. Lapset ovat joutuneet miettimään, missä haluavat olla jouluna. Lasten isällä on aattona pöytä katettuna, samoin äitinä kyselen ruokatoiveita. Lahjoja ei enää saa ylenpalttisesti, ja joskus ne tulevat etukäteen, tarpeen mukaan. Joulukuusta ei voi hankkia, kun kissat pistäisivät hyrskyn myrskyn sen kanssa. Oma isäni on pilven reunalla, ja katselee sieltä perheen tonttuilua.

Tänä jouluna fiiliksen etsiminen on ollut työn alla, mutta tänä aamuna herätessä laulatti. Laitoin korviini kiiltävät korvikset, päähän tiaran ja rupesin paistamaan kalkkunoita. Kuuntelin joululauluja ja jodlasin niiden tahdissa ruokaa tehdessä. Kohta vien lapsukaiset isälleen ja menen äitini seuraksi lasten syödessä joulupäivällistä. Itse aion syödä illalla, mätiä on varattu kokonainen kilo ettei pääse loppumaan kesken. Ja saan syödä sitä taatusti parhaassa seurassa; kissojeni ympäröimänä:)

Rehellisyys

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Kyllä rehellisyys on taitolaji. Se on vähän kuin kansallisurheilumme pesäpallo; joskus osuu kunnarin, ja toisinaan pallo pomppii takakentälle, mistä sitä saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Sitä palloa. Tai sanojan sanojen tarkoitusperää.

Muistan oppineeni lapsena, että kaikki on hyvin, kun vaan on rehellinen. Tunnustaa tekonsa ja kertoo aina totuuden. Pikku hiljaa pieni tyttö oppi, ettei asia olekaan niin mustavalkoista: aina on asioihin lieventäviä asianhaaroja, aina voi keksiä pieniä valkoisia valheita, millä saa asiat näyttämään paremmalta. Omasta näkökulmastaan.

Hyvin jos luikuroi, sai vanhemmat uskomaan tarinaansa, ja pääsi pälkähästä. Äidin autoa salaa lainatessa kaljanostoreissulle piti avaimet laittaa visusti oikeaan paikkaan, ja jokaisella kerralla toivoa, ettei naapurinmies näe koko tarkasti varjeltua ostosreissua. Vaikka bileet kuuluikin läpi pihan. 

Aikuisiän kynnyksellä koin vahvan paluun takaisin rehellisyyteen; muistan lukioaikaisen ystäväni pyytäneen vastausta minulta kysymykseensä, ja sen saatuaan hän seisoi edessäni itku silmässä todeten: "sä oot aina niin rehellinen!" Sanoin niin tai näin, aina koin tunnetta, että olen väärässä. Mietin vaan, että miksi kysyä, ellei kestä tuulta?

Olen itse saanut osani niin ansaitusta kuin ansaitsemattomastakin rehellisyydestä osakseni. Erään läheiseni mielestä on täysin oikein kertoa, että näytän noita-akalta. Muutenkin kuin Halloweeninä. Että olen lihava, ja että kokovartalokorsetteja saa ostaa Helsingistäkin. En osaa laulaa, ja vielä vähemmän kapakassa karaokea. Liiottelen tarinoissani, ja olen huomionhakuinen. Osa varmasti totta, mutta mikä?

Esimieheni kysyessä koulutuksesta mihin osallistuin, vastaan niin kuin ajattelen; meinasin nukahtaa, kun oli niin kamalan tylsää. En ole oppinut tähän ikään mennessä työelämässä vaadittavaa peliä, ja epäilen välillä sen olevan huono asia. Riippuu varmasti työpaikasta ja esimiehestä, nykyinen yrittää peitellä huvittuneisuuttaan kanssani, kun vastailen milloin mitäkin päähän pälkähtävää miettimättä sen kummemmin kelle vastaan. 

Nyt oikeasti aikuisena olen kulkenut välillä valkoisten valheiden viitottamaa keskitietä ja välillä roiminut ympäristöäni rohkealla totuudella. Omalla totuudellani. En halua loukata ystävääni, jonka kampaus näyttää rotantakamukselta, ja silloin sanon kampausta persoonalliseksi. Inhoan oranssia väriä, ja totean toisen ystävän uudesta takista sen olevan pirteän värinen. Ongelma lienee se, että naamastani näkee, mitä ajattelen. Olen harjoitellut diplomatiaa, ja joskus onnistunut. Jatkossakin lupaan olla rehellinen, mutta muistutan myös: sitä saa mitä tilaa.

Elämän mittaista

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Äitini on muuttamassa. Hän on asunut samassa talossa vuodesta 1970, siitä asti kun minä olin 11 kk. Äitini on asunut yksin isän kuoleman jälkeen seuranaan kaksi kissaa, ja nyt tuntuu varsin järkevältä siirtyä pienempään asuntoon. Hän ei ole suostunut muuttamaan mihinkään muualle samasta rapusta, ja nyt pitkän odotuksen jälkeen vapautui pienempi asunto.

Äitini oli 20-vuotias muuttaessaan kyseiseen taloon.

Hän on synnyttänyt kaksi lasta, haudannut äitinsä ja aviopuolisonsa, tehnyt työuransa ja saanut kuusi lapsenlasta. Hän on järjestänyt tyttäriensä ylioppilasjuhlat, kuljettanut lapsenlapsiaan mukanaan asuntovaunulle ja lääkärikäynneille, ollut mukana naapurien kahvitusringissä vuosikaudet. Hän on nähnyt iloja ja suruja, eläen niissä mukana.

Olen ollut tyttäreni kanssa auttamassa äitiä pakkaamisessa ja tavaroiden läpikäymisessä. Tavaroissa on hänen elämänsä- ja edesmenneen isäni elämä- nuoruudesta nykypäivään. Minulle osa tavaroista on vaan tavaroita, roinaa, millä ei ole merkitystä. Osan muistan lapsuudesta, osa liittyy isään, ja niillä on tunnearvoa minullekin. Perheessämme on aina juhlittu isosti kaikkea mahdollista, ja lahjaesineitä on kertynyt äidillekin runsaasti.

Pakatessa löytyi tavaroita, joita en ollut ikinä nähnytkään. Kuulin tarinoita, joita en ollut kuullut. Erään kaapin sopukoista löytyi hevospatsas, minkä äitini oli ostanut omalle äidilleen nuorena tyttönä. Hevonen, koska mummo oli maalta ja oli aina tykännyt hevosista. Minäkin muistan sen, että mummon lempikappale oli "Juokse sinä humma".

Isän äidin jäämistöäkin löytyi, oli hopeatarjotinta ja kettupuuhkaa. Liisa-mummo oli vähän erilainen mummo, hiukset aina värjätty mustaksi ja meikit kohdillaan, aina kauniita vaatteita päällä. Olen saanut kuulla muistuttavani kyseistä mummoa, enkä pane pahakseni.

Kiukuttelin äidille siitä, etteikö hän käsitä lainkaan sitä, ettei pieneen asuntoon mahdu kaikki tavarat! Ymmärsin kuitenkin jossain vaiheessa tavaroiden merkityksen äidille. Jokaisella esineellä on tarinansa, osaa en tiedä, mutta ne tuovat muistoja mieleen hänelle ja ovat siksi tärkeitä. Lapsenlasten piirrustukset ovat aarteita, mitkä on säilytettävä. Maalaamani taulut ovat kertoneet äidille siitä, kuinka paljon välitän, kun olen käyttänyt nuoren ihmisen kiireistä aikaa maalaamiseen joskus vuonna yksi ja kaksi. Pieni tilpehööri, jota en käsitä, "vie niin pienen tilan".

Aikoinaan minulla oli ystävä, joka silmät kiiluen katsoi asuntoani. Asunto oli hänen mielestään aivan liian täysi, ja hän tarjoutui tyhjentämään puolet "turhasta roinasta" pois. En tietenkään suostunut, koska en itse pitänyt tavaroita roinana. Kyseisen ystävän poistin elämästäni myöhemmin, sillä hän toi niin paljon negatiivista energiaa elämääni. Olen pystynyt palauttamaan tilanteen aiheuttaman tunteen mieleeni, ja yritän miettiä kaksi kertaa miten äidilleni esitän asian, jos joku tavara on mielestäni roskiskamaa.

Elämämme kietoutuu usein materiaan ja ulkoiseen, haluamme tai ei. Kiintymyksemme ja muistomme liittyvät tavaroihin, joiden takana on tarina. Isäni vaatteita ja hänen käyttämänsä lompakko löytyi eilen. Äitini kanssa pakkaamme elämän mittaista tarinaa.

Valittajien klubi

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Eräänä päivänä kaikki oli hyvin. Aurinko paistoi tuulen väreillessä puiden lehtiä heilutellen, kun kävelin autoltani kotia kohti syksyisenä iltapäivänä.

Töissä oli mennyt päivä mukavan sopivassa kiireessä, juuri sellaisessa, mistä pidän. Ruoka oli ollut hyvää, keittäjä oli valmistanut minulle kalaa tietäen minun pitävän enemmän kalasta kuin lihasta. Kotona minua odottivat kissat istuen pöydän päällä kuin patsaat, kaulojaan minua kohti kurkoitellen, silityksiä ja "äidin kullat"-leperryksiä odotellen.

Joka päiväiseen rituaaliini kuuluen, vaihdoin mukavammat vaatteet päälle ja sytyttelin kynttilät palamaan. Nautin hiljaisuudesta ja lueskelin postin kantamaa sisustuslehteä. Idyllistä.

Olen luonteeltani optimisti. Kerron aina kaikille, kuinka avioliitossa ollessani se olin MINÄ, joka sai auton takakontin pakattua, vaikka tehtävä näytti mahdottomalta kymmenien pakaasien vuoksi. MINÄ jaksoin kuunnella lasten itkut ja tolkuttoman pitkät vaatimuslistat, enkä menettänyt hermojani. Usko(i)n aina optimistisesti parempaan huomiseen. Olen ottanut vastaan elämänkolhuja niinkin paljon, ettei tätä emalikuorta enää korjatuksi saa. Olen pyrkinyt kääntämään kokemukseni opetukseksi, ja hyödynnän oppimaani päivittäin elämässä. Haluan uskoa, että olen muuttunut paremmaksi ihmiseksikin siitä, mitä olen joskus ollut.

Krääk!

Todellisuudessa kauhukseni huomasin päivänä eräänä, että suustani ryöppyää valitusvirttä toisen perään. "En ole nukkunut kunnolla, kun kuu möllöttää taivaalla, kissat riekkuvat liikaa, en jaksa tehdä ruokaa, parkkipaikkaa ei löydy, hiukset ovat huonosti, liian vähän rahaa, alushousut puristaa ja sukassa on reikä, en tiedä mitä haluan elämältäni, joulukin on tulossa, työpaikan kopiokone pottuilee".

Ajattelin, että tällä valitusenergialla voisin perustaa Valittajien klubin, ja olisin itseoikeutettu klubin kuningatar.

Missä vaiheessa optimismi ja valoisa tulevaisuus on muuttunut itkuvirreksi? Onko syynä iän mukanaan tuoma kyynisyys elämään, vai realismin paukahdus naamaan kuin kermakakku sketsiohjelmassa? Minullahan on kaikki hyvin, kun vaan ehtisin huomata sen! No, ei hätää. Kun asian tunnistaa, siihen voi puuttua. Joten tukka tötterölle ja kohti uusia pettymyksiä!

Juhlien aikaan

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Taas on se aika vuodesta, kun kaikki mahdolliset ystävä- ja työporukat järjestelevät pikkujoulujuhliaan. Ajattelin kirjoittaa blogini ENNEN osallistumistani yhteenkään juhlaan, ettei kukaan pahoita mieltään luulemalla olevansa kirjoitukseni pääkarektääri. Toivon itse osaavani käyttäytyä tänä vuonna, ettei tämä kirjoitus toimi profetiana, ja huomaan tehneeni kaikki hölmöydet mistä kirjoitan, ja osan, mitä en edes tiedä voivan olla mahdollista!

Juhliminen on ihmisille tapa irtautua arjesta, ja siksihän me niin mielellämme juhlia järjestämme. Keksimme eri syitä, miksi voimme heittää kannat kattoon ja olla pienen hetken joku muu kuin normaalipäivämme matti tai maija. Pukeutumalla lurexiin ja liimaamalla tekoripset voin minäkin olla kuin Kaija Koo, ja olla todellakin hetken kaunis, rietas ja ehkäpä jopa onnellinen.

Elämäni aikana olen työskennellyt monessa erilaisessa työyhteisöissä ja ollut osana erilaisissa harrastetoiminnoissa. Jokaisessa yhteisössä on omanlaisensa tapa juhlia. Seurakunnalla tapa oli aikalailla kuiva, etten sanoisi. Muualla on ollut enemmän tyylillä "viini virtaa ja balalaikka soi".

Seurakunnan pikkujouluilut olivat painottuneet joulun kristillisen sanoman ympärille, eikä työntekijöillä ollut tarve viettää juhlallisuuksia yhteisen illallisen lisäksi. Jolloin sai juhlan kunniaksi valita, ottiko ruuan lisäksi yhden lasin puna- vai valkoviiniä.

Muissa yhteisöissä juhlien aikaan tapana on ollut syödä hyvin, juoda hyvin, ja luonnollisesti puhua suunsa puhtaaksi. Itse olen joskus saanut kuulla olevani maailmanparantaja, joskus nipottaja. Nipottaja silloin, kun olen tullut juhliin autolla. Kerran juhlien yhteydessä työkaveri päätti puristella rintojani oikein kaksin käsin, koska "ne vaan on niin ihanat". Mikäs siinä, saattaahan ne olla. Kerran esimies kertoi, kuinka hän mielellään minut pullottaisi ja kepillä tökkisi. Vähän saatoin uhkailla seksuaalisen häiriköinnin syytteellä, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut toimia. Ymmärsin, että juhla-aikaan kaikki on sallittua?

Olen käynyt keskustelua ystävieni kanssa, miksi joillain ihmisillä karkaa mopo usein käsistä juuri pikkujoulujen aikaan? Olen nähnyt, miten juodaan yli omien rajojen, pelehditään työkavereiden kanssa huolimatta parisuhteista, hukataan omaisuutta ja tapellaan nyrkit ojossa. Onko meille annettu lupa toimia holtittomasti kerran vuodessa, ja seuraavana päivänä jatkaa ihan kun mitään ei olisi tapahtunut?

Oma suhtautumiseni juhlimiseen on vaihdellut riippuen elämäntilanteestani. Pienten lasten äitinä nautin siitä, että pääsin ulos neljän seinän sisältä ilman lapsia. Sai puhua aikuisten ihmisten kanssa, muustakin kuin kakan väristä. Muu siihen liittyvä; syöminen ja juominen, oli kivaa lisämaustetta, mutta aikuiskontaktit ja oma aika pieneksi hetkeksi oli tärkeintä. Paluu arkeen saattoi tosin olla aika rankkaa, kun hetken oli päässyt nauttimaan glamourista.

Nykyään juhliminen on yhtä harvinaista herkkua kuin ennenkin, johtuen ainoastaan omasta laiskuudesta nostaa ahteria tuolista ylös kun se on siihen laskeutunut töiden jälkeen. Silloin harvoin kun itseni liikkeelle saan, on syynä ensisijaisesti yleensä ruoka, ja tämän voi todeta siitä, että minussa on päivä päivältä enemmän rakastettavaa.

Ruuan lisäksi olen innostunut laulamisesta, mitä voin näin julkisesti pyytää anteeksi kanssaihmisiltä. Toki olen jo pienenä kuullut sanonnan, että äänellään se variskin raakkuu, ja siihen kategoriaan taitaa luritukseni kuulua. Laulun lisäksi tanssiminen on parasta maailmassa, ja tähän ikään jo tultuani en välitä siitäkään, tanssinko yksin vai kaksin.

Lopuksi vielä tarina Tuhkimo-känneistä. Eräs läheiseni männä aikoina lähti työporukan kanssa laivalle viettämään pikkujouluja. Hänen puolisonsa varoitteli, ettei sitten menisi suutaan soittelemaan pomolle. No, matkahan meni juuri niin kuin voi kuvitella. Pomo oli haukuttu maan rakoon heti alkumatkasta. Paluu kotiin tapahtui hiljaisena ja naama vihreänä, ilman toista kenkää..
 

Pakene tai taistele

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Koirani Romeo, joka asuu nykyään poikani kanssa, tuli meille aikoinaan samalla tavalla kuin osa elämääni tulleista tuttavuuksista; tarviten jonkinlaista apua tai rakkautta elämäänsä.

Koiraa oli kohdeltu kaltoin ja se tarvitsi rakastavan kodin. Olin nähnyt kuvan pienestä, isokorvaisesta suloisennäköisestä pennusta. Kun ensimmäisen kerran näin Romeon edessäni luonnossa, repesin nauramaan. Kuvassa näkemäni  pieni pentu olikin lähes susikoiran kokoinen. Kuva oli ollut vanha, ja koiran tuojat siinä hetkessä vakuuttivat, ettei minun tarvitse ottaa sitä, jos se on mielestäni väärän kokoinen. Eihän se minulle ollut koosta kiinni, ja Romeo muutti kotiin.

Koira oli kokenut kovia, ja pelkäsi kaikkea mahdollista; muovipusseja, pitkiä harjoja, imuria, miehiä ja huutoa. Ruokaa nähdessään se olisi syönyt kaiken ja ruokakupin päälle. Toki vieläkin se syö kaiken, yhtenä päivänä se poikani syödessä nakkia nappasi hänen suustaan nakinjämän, ja melkein pojan nenänkin samalla:)

Romeo on vuosien saatossa hieman rauhoittunut pelkojensa suhteen, mutta ikinä se ei tule kaikista irti pääsemään. Se ei kuitenkaan käyttäydy aggressiivisesti pelätessään, vaan vetäytyy karkuun häntä jalkojensa välissä. Aggressiivisuuden puute on luonnollisesti hyvä asia, kun perheessä on ollut lapsia ja nuoria.

Nuorin pojistani oli Romeon kanssa eräänä syyskuun iltana ulkona lenkillä, kun humalainen mies oli tullut vastaan ja ruvennut uhoamaan. Mies oli töninyt koiraa ja yrittänyt lyödä nuorta. Koira oli pakittanut karkuun peloissaan. Poika oli joutunut puolustamaan itseään ja koiraa. Jälkikäteen miettien huvittava tilanne, koira on kuitenkin isokokoinen, ja jonkun silmissä jopa pelottava. Kotiaan Romeo puolustaa kuitenkin voimakkaasti haukkumalla, mikä on aiheuttanut oven taakse tuleville myyntimiehille mahdollisesti pienen lirahduksen housuihin.

Jokainen eläin, niin kuin ihminenkin, reagoi pelkoa aiheuttavaan tilanteeseen eri tavalla. Toinen pakenee ja toinen taistelee. Näin tapahtuu elävässä elämässä, kun ihmisen haastaa seinää vastaan uhasta riippuen. Luonnollisesti ihmisen luonne ja aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten ihminen uhkaan suhtautuu.

Joku säikähtää sanattomaksi, ja keksii myöhemmin, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Traumaattisessa tilanteessa joku kykenee ehkä toimimaan täysin rationaalisesti, mutta myöhemmin tärisee kuin haavanlehti. Toinen hyökkää toimimaan kun duracell-pupu, täynnä energiaa.

Itse olen joutunut elämässäni erilaisiin tilanteisiin, joissa olen säikähtänyt tai pelästänyt. Olen myös tilanteista riippuen käyttäytynyt erilailla. Pääosin käyttäytymiseni on ollut hallittua hankalassa tilanteessa, ja myöhemmin on tullut tärinä päälle. Kerran olen kuitenkin jähmettynyt täysin, enkä osannut toimia lainkaan. Yhden kerran säikähdin niin paljon, etten osannut soittaa edes hätäkeskukseen. Jokaisen tilanteen olen käynyt läpi myöhemmin, ja miettinyt, miksi käyttäydyin siinä niin kuin käyttäydyin. Tilanteet on jälkikäteen purettava, jotta osaa myöhemmin toimia joko eri tavalla, tai ottaa toimintamalli itselleen hyvin menneestä tilanteesta.

Ja mitä kuuluu Romeolle? Hänen kanssaan opetellaan päivittäin edelleen niitä asioita, mitkä pelottavat. Muutenhan koira on kuin Hessu Hopo, vähän hönö ja niin kovin kiltti.

Parempi yksin kuin huonosti kaksin?

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Aiemmin käsitellessäni ihmisten pelkoja olen kertonut, miten avioeroni aikoihin yksinjäämiseni nousi suureksi ongelmaksi. Ei minulle suinkaan, vaan joillekin tuntemilleni ihmisille. Muistan elävästi, kuinka minulta "suuren uutisen" jälkeen kysyttiin, miten voin jäädä yksin 18-vuoden yhteiselon jälkeen? Itse en ajatellut jääväni yksin, kun muutin tyttäreni kanssa pois yhteisestä asunnosta. En mieltänyt muutenkaan olevani yksin, sillä avioliittonikin ajan olin säilyttänyt välini ystäviin, sukuuni ja itseeni. Sitä paitsi, avioliitossani tunsin olleeni enemmän yksin kuin koskaan. Ei parisuhde ole tae läsnäolon tunteesta.

Pyöritin mielessäni vanhaa sanontaa, minkä äitini oli iskostanut päähäni: parempi yksin kuin huonosti kaksin. Onko tarkoitus roikkua toisessa ihmisessä vaikka väkisin, ettei tarvitse olla näennäisesti yksin. Ettei tarvitse kohdata itseään ja omia tunteitaan.

Se, mitä muut sanoivat yksinoloksi, oli minulle vapautta. Sain taas vapauden olla oma itseni, omalla äänelläni. Niin sanottu yksinolo mahdollisti sen, että tunnen myös itseni paremmin kuin koskaan ennen. En ollut enää "me" vaan minä. Olin kokenut avioliitossa ahdistavaksi sen, että toisen osapuolen sanomiset ja tekemiset olivat kuin ihmeen kaupalla molempien ajatuksia, viis siitä, mitä minä ajattelin. Ihan kuin aivoni olisi nostettu narikkaan amenin jälkeen ja olisin ollut kummassa symbioosissa puolisoni kanssa, missä ajatuksetkin jaetaan.

Eräs ystäväni kuvailee minua erikoiseksi. Toinen sanoo minun olevan boheemi, taiteellinen sielu. Tyttäreni kuvaili minua rohkeaksi. Itse miellän itseni positiivisen elämänasenteen omaavaksi ja persoonalliseksi luovaksi ihmiseksi, mutta ennen kaikkea olen minä. Tämmöiseksi minäksi olen muodostunut elämänkokemusteni kautta.Vaikka joskus elämässäni vielä pariutuisin, en halua olla kenenkään jatke. Olen oma itseni.

Kesällä muuttaessani uuteen asuntoon luovuin telkkarista. Huoneeni on mielestäni niin kaunis, etten halua sitä pilata telkkarilla. Telkkarittomuus on herättänyt sekin ihmetystä. Mitä teen työajan jälkeen? Maisema ikkunastani on niin mahtava, etten tarvitse mielestäni muuta. Voin istua vanhalla Emma-tuolillani pitkiä aikoja, ja katsella ulos ikkunasta, hörppien kahvia ystävältäni saamasta ruusumukista. No, vaikken istuisikaan ikkunasta katsellen kaikkea aikaa, en silti ole pitkästynyt, enkä etsi lohtua kanavasurffailusta. Illat kuluvat kumman nopeaan, ehdin tapailla ystäviä ja olla yhteydessä niihinkin, joiden kanssa ei ole ehtinyt aiemmin. En koe yksinäisyyttä enkä halua täyttää elämääni tyhjällä.

Mitä sana yksin sisältää? Olivatko minua puhuttaneet ihmiset huolissaan yksin jäämisestä ilman parisuhdetta vai yksinäisyydestä? Yksinäisyys on sitä, ettei ympärillä ole ketään. Eiväthän he edes oikeasti olleet huolissaan minusta, vaan omasta pintaan nousevasta pelostaan. Minulla on verkostoa ympärilläni, enkä ehdi tuntea yksinäisyyttä tai olla yksin. Joskus jopa kaipaan sitä, että saisin olla enemmän itsekseni.

Yksinoleminen ei ole elämän loppu, se on mahdollisuus. 

Ajokortit

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Poikani sai viikko sitten postin kotiinkantamana ensimmäisen ajokorttinsa, mikä oikeuttaa hänet ajamaan mopolla. Vertailimme samannäköisiä ja -värisiä ajokorttejamme vierekkäin hänen sängyllään köllötellen. Rupesin siinä miettimään, että olipa kallis 400 euron henkilötodistus! Kovalla hingulla sitä korttia lähdettiin ajamaan ja mopokin hankittiin. Tänään ei mopoilu enää kiinnosta, joten jos on tarvetta menopelille, kyselkää minulta vaan.. Ystäväni minulta jo kysymään, josko minulla menee koskaan hermot näihin ihaniin lapsiini. Ei toki.. Suunnittelen vaan tässä irtisanoutuvani äitiydestä.

Muistelin samalla omaa autokouluaikaani ja sitä ikäloppua opettajaa, jonka avulla, tai josta huolimatta, sain aikoinaan korttini. Kuinka monta kertaa olenkaan kiittänyt mielessäni isääni, joka kannusti minua omalla esimerkillään ajamaan kaikenlaisia ikäloppuja prutkuja, ja luottamaan omaan ajotaitooni. Suuntavaistonihan on ihan kissanpersiasta, mutta se on toinen juttu. Ja kyllä siitä kortista on ollut hyötyäkin. Kapakan ovella todistellessa ikää.

Olen kulkenut koko ikäni autolla, ja mietin jo nyt tulevaisuuttani. Mitä jos en joskus saisi ajaa? Tuleeko minusta samanlainen teiden katastrofi kuin erästä tuntemastani ikääntyneestä lähimmäisestä, jonka kyytiin ei uskalla mennä kuin kolmen promillen humalassa tai niin sairaana, että osoite on valmiiksi jo sairaalan päivystyspoli? Kyseinen täti ajelee vanhasta tottumuksesta kotiteitään, vaikka kaihi kaihertaa ja jalat eivät kanna. Milloin ihmisen oma järki sanoo, ettei auton rattiin enää voi istua?

Diakoniapiiriä aikoinaan pitäessäni siellä säännöllisesti käyvä vanha herra kilisytteli aina auton avaimia taskussaan. Hän kertoi minulle, että on joutunut jättämään auton pysyvästi parkkiin ajettuaan vuosikymmenet. Edelleen hän silti halusi pitää autonavaimet taskussaan. Hänet tuotiin viikoittain piiriin autokyydillä, mikä oli hänelle tärkeääkin tärkeämpää. Pääsihän ainakin kyytiin.

Toinen vanha herra tuttavapiirissäni ajeli autoa vaimonsa pelkääjän puolelta opastaessa; hän itse ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, jalat eivät oikein toimineet kunnolla ja kylässä ollessaan hän putosi sohvalta lattialle. Kortti hänellä oli silti, koska perhelääkäri suostui kirjoittamaan hänelle lääkärintodistuksen kunnostaan huolimatta. 

Mistä kuulee joskus myös puhuttavan, on koiranomistajan ajokortti tai koiran hankintaan oikeuttavat opinnot. Joillekin varmaan ihan paikallaan, sillä onhan maailma nykyään internetin ansiosta pullollaan tarinoita huonosti hoidetuista eläimistä. Tosin eihän se mitään kerro, vaikka läpäisisi miten kyseisen ajokortin, joillekin koira on vaan koira. Toiselle ihmisen paras ystävä.

Kun odotin ensimmäistä lastani, sain neuvolasta kirjasen "Meille tulee vauva". Lasteni isä otti illalla kirjasen käteensä ja kysyi minulta kolme kysymystä liittyen vauvanhoitoon. Osasin vastata kaikki oikein, ja näin olin suorittanut lastensaantiin oikeuttavan ajokortin siinä suit sait sukkelaan. Lopputuloksena vuosien saatossa neljä omaa lasta, sekä elämäntyö lasten ja nuorten parissa.

Ei lasten kanssa tarvitse ulkoaopittuja oppikirjoja tai kiintymyssuhdeteorioita, kunhan on päässä maalaisjärkeä ja uskallusta heittäytyä. Lapsille pitää antaa tilaa kysyä ja ihmetellä, ja myös itse ottaa oppia heiltä. Luova hulluus auttaa myös, kun meinaa moponmyynnin kanssa alkaa pinnaa kiristää. Ja ne rajat ja rakkaus. Siinä sitä ajokorttia kerrakseen.

Nuoruuden ihastuminen

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Onni

Mitä onni on? Nuorena naimisiin ja yhteistä taivalta läpi Prisman parkkihallin vielä keski-iässä. Kumpikin on kasvanut; ei enää lapsenpyöreyttä poskissa, tilalla perjantaioluen jäljet vatsan kummussa. Vaimolla heltta kaulan alla heiluen nalkutuksen tahtiin. Haaveet haaveiltu.Tulevaisuus suoraa viivaa kuin edesmenneiden vanhempien sydänkäyrät. Parisuhteen perustana se, että toinen on tyytyväinen ja toinen antaa periksi kotirauhan vuoksi. Häviää ja haipuu olemattomiin, kunnes ei erotu tapetista. Paitsi hitusen siitä hirveästä vaaleanpunaisenkukikkaasta, jonka rouva valitsi. Ja kastroi puolisonsa sen valitessaan henkisesti kuin kotikissan.


Jouduin sivustaseuraajaksi nuorelle parille, jotka muuttivat yhteen todella lyhyen tuntemisen jälkeen. Nuoret olivat muuttaessaan lähes lapsia vasta. Asunto järjestyi kuin ihmeen kaupalla vasta tutustuneille. Alussa vanhemmat pitivät yhteyttä heidän asioissaan, ihan varmuuden vuoksi. Yksi vanhemmista oli aktiivisin, hänellä oli tietotaitoa ja mahdollisuus olla nuorten apuna heidän asioissaan. Aika pian rupesi ilmenemään ongelmia pariskunnan toisella osapuolella. Siinä vaiheessa myös hänen vanhempansa kertoi nuorella olleista aiemmista haasteista elämässään ja terveydentilassaan.

Hetken päästä pariskunta erosi. Nuori, jolla oli ollut haasteita, olikin hamstarannut asuntoon ruokaa ja piilotellut sitä siinä määrin, että asuntoon piti järjestää raivaussiivous sekä tuholaistorjunta. Toinen nuorista oli tässä vaiheessa asustellut tulevan eron vuoksi jo parisen kuukautta vanhemmillaan, eikä ollut tietoinen asunnossa jylläävästä ötökkäinvaasiosta. Tämä nuori oli ottanut yhteyttä vanhempaansa apua pyytäen siinä vaiheessa, kun oli jo vakavasti masentunut asuttuaan toisen mielenterveysongelmista kärsineen kanssa, jota oli yrittänyt kantaa läpi arjen.

Nuoret ihmiset. Ihania naiviudessaan ja uskossa tulevaisuuteen. Tapaavat, tutustuvat, rakastuvat. Miten kukaan voi siinä vaiheessa oikeasti edes tietää toisesta mitään, saatikka elämästä yleensä? Elämän yksi isoimmista päätöksistä tehdään sillä vähäisellä tietämyksellä kun siinä vaiheessa on. Niin. Jos ihmisillä olisi se tietämys mitä myöhemmässä elämänvaiheessa on.. Olisiko elämä jatkunut maapallolla?

Pitäisikö nykynuorille antaa neuvo, että selvittävät toisen osapuolen sairaustaustan ja sukuhistorian ennen hynttyiden yhteen lyömistä. Pahimmassa tapauksessa voi edessä muuten häämöttää rooli omaishoitajana loppuiän.  Samoin olisi tärkeää keskustelun käymisestä molempien elämänarvoista ja lasten lukumäärästä. Jos vastarakastuneena ei tätä tee, voi elämä olla jatkuvaa kompromissia päivästä toiseen. Ellei ole uskallusta vaan lähteä ja kiittää kaikesta siihen astisesta.

Vaikka kaikki olisikin ok tai edes sinne päin, onko nuoruudenrakkaus pysyvää? Miten sitä voi rakastaa samaa ihmistä koko ikänsä, vai voiko? Nykyään kun ei vaihtoehtona ole ainoastaan naimisiinmeno tai vanhaksi piiaksi jääminen. Enää ei puhuta susipareista, jos pariskunta asuu yhdessä ilman papin aamenta. Ihmisillä on valinnanvapaus elämänsä suunnan suhteen. Pitäisi huomioida omat resurssinsa, ettei itse kaadu toisen taakkojen vuoksi. Ajatuksena ehkäpä se, että meillä kaikilla on vain yksi elämä elettävänä. Ellei sitten usko jälleensyntymiseen.

Stressipisteet

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Päin persettä

Päivä on mennyt ihan perseelleen. Aamulla maito on loppu ja leipä palaa paahtimeen. Kuka helvetti sen on taas säätänyt liian kovalle? Postimies kantaa kirjekuoren, mikä tietää uutta konkurssia vanhan päälle. Äiti soittaa kertoen kuinka näytän lihavalta ja kysyy, kannattaisiko minun hankkia kokovartalopeili? Kun suutun hänelle kuulen olevani kohtuuton. Lapsi kiukuttelee ja juoksee ulos ovet paukkuen. Mietin, miksi ihmeessä halusinkaan hänet? Vihdoin tulee ilta ja huokaisen helpoituksesta. Painan pääni tyynyyn. Sängyn alta leijuu karmea paskan haju. Koira pieree. 

Miten joku ihminen kestää elämän kolhuja paremmin kuin toinen? Kuinka toinen voi selvitä sellaisista asioista, mistä toinen kaatuu elontiellä? Voiko positiivinen ajattelu ja yleinen elämänasenne selittää selviämistä?

Tunnen ihmisen, jolla tiedän olleen paljon haasteita elämässään. Hän kamppailee monen asian kanssa tänäänkin. Silti hänen läsnäolonsa huoneessa tuo ympärille iloa. Hänestä hehkuu sisäistä rauhaa ja onnellisuudeksikin sen voisi tulkita. Työpaikalla hän ei tuskaile paperipinojen kanssa tai huokaile, miten raskasta on. Hän hoitaa työnsä mukisematta. Hän myös muistaa kehua muita ohimennen.

Maailman positiivisimman ihmisen vastapainoksi olen tavannut myös sellaisen ihmisen, jonka asenne elämään ja kaikkeen ympärillä olevaanon aina negatiivinen. Hänen perusilmeensä on naama lurpsallaan, ja kaikesta löytyy miinuspuoli. Epäilen, ettei hänelle ikinä mikään tule olemaan mukavaa. Jos perusasenne mättää, on ihan sama, mitä muut ympärilläolijat tekevät. Perseellään on silti.

Olen tutustunut ns. stressipisteisiin (Holmesin ja Rahen mukaan). Ihmiselämän eri tapahtumia on pisteytetty niiden stressaavuuden mukaan. Stressitilanteessa ihminen voi sairastuu hetkellisesti tai mieli voi järkkyä pysyvämminkin. Ensialkuun pisteytystä luettiin niin, että 300 pistettä tarkoitti ihmisen vakavan sairastumisen riskiä. Myöhemmin on pisteistä luovuttu, sillä ihmisen kestokyvyn on huomattu olevan jokaisella erilainen. Kestokykyyn vaikuttaa ihmisen luonne ja temperamentti.

Omat stressipisteeni viimeisten vuosien aikana olisivat indikoineet vakavaa sairastumista, mitä ei ole ollut (kovin näkyvästi lienee) nähtävillä;) Positiivinen asenteeni, usko tulevaisuuteen  ja huumorintajuni ovat ollut minulla pelastava tekijä stressin ja muutosten keskellä.

Usein ihmisillä on myös joku mielekäs tekeminen, mikä pitää heidät kasassa huonojen aikojen keskellä. Toisilla tämä voi olla on liikunta, toisilla joku luova toiminta, joku kasvattaa orkideoja. Onko tekeminen ja itsensä haastaminen liikkeelle mielenterveydelle se jokin? Voiko jollekin ihmiselle mielenterveyden eheänä pitämisen perusta olla jotain hyvinkin pientä, ehkä jopa maksutonta toimintaa? Jotain mikä on toiselle ihmiselle täysin merkityksetöntä. Meistä jokainen määrittelee oman onnensa mittarit loppupeleissä..

Aina ei mene ihan kun Strömsössä. Tässä maailman parhaan mutsin tekemää hilloa. Nam!

Työssäopittua

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Mies naisen alaisuudessa. Mitä ihmettä siinä on nykypäivänä? Yhteiskunnan tasolla olemme vieläkin siinä tilanteessa, että naisen euro on pienempi kuin miehen euro. Miksi mies hyväksyisi naista pomokseen? Ajattelin ensin, että teen turhaan tästä sukupuolikysymystä, mutta huomaan olevani oikeilla jäljillä. Jännitteet eivät johdu ainoastaan henkilökemioista, kyllä sukupuolirooleillakin on asiassa tekemistä.

Olin vuosia sitten esimiehenä työyhteisössä, missä alaisina oli pelkkiä naisia. Ongelmaksi muodostui silloin se, että minä muita nuorempana nousin esimieheksi. Auktoriteettiani kyseenalaistettiin ikäni vuoksi, ei siksi, että olisin tehnyt työni huonosti. Siitä työrupeamasta opin paljon. Varsinkin sen, ettei pidä huolestua henkilökohtaisista hyökkäyksistä itseään vastaan. Aina on joku, joka ei pidä sinusta. Usein taustalla on pelkoa ja jopa kateutta sekä muutosvastarintaa koetaan aina uuden edessä. Kyse hyvin harvoin on oikeasti sinusta, kunhan teet työsi reilusti ja tasapuolisesti.Kyse on ennemminkin vastapuolen omista motiiveista ja puutteista käsitellä omia tunteitaan; ovat ne hänen kohdallaan mitä lie.

Myöhemmin työelämässä olen joutunut seuraamaan tilannetta, missä miespuolinen henkilö ei osaa olla naisen johdettavana. Se näkyy monella eri tavoin, ja on häiritsevää työtiimin sisällä. Nuorempi henkilö antaa neuvoja esimiehelleen, ja puhuu jopa alatyyliseen, ylimieliseen sävyyn.

Toinen puolestaan yrittää käyttää valtaansa naisia kohtaan, ja kertoo "rehellisesti" uudelle työntekijälle, ettei tämä ole haluttu työpaikalla. Kyse on vallan käytöstä toista ihmistä kohtaan eikä kyse ole muusta kuin moukkamaisesta käytöksestä, henkisestä väkivallasta ja oman aseman väärinkäytöstä. Osittain tämän tyyppisen käytöksen voi selittää työpaikan sisällä vallitseva työkulttuuri ja hierarkia.

Vallankäyttäjä on tottunut omaan asemaansa työpaikalla, peläten sen puolesta. Työpaikalla vallitsevan vääristyneen työkulttuurin seurauksena tämä vallankäyttäjä on voinut käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Uuden työntekijän tullessa työyhteisöön heiluttamaan vallitsevia käytäntöjä, voi kyseinen diktaattori kokea pelkoa asemansa puolesta. Jo saavutetut eduthan on voitava pitää. Entä jos uusi työntekijä kyseenlaistaa tai ei allekirjoita joitain vallitsevia työtapoja. Hänet koetaan uhaksi, josta on päästävä eroon. Entä jos vallankäyttäjän tekemisissä on jotain eettisesti kyseenalaista, mitä ei ole sisältä käsin havaittu? Uusi työntekijä osaa kysellä ja kyseenalaistaa, ja tästä vallankäyttäjä ei pidä. Entä jos vallankäyttäjä paljastuu huijariksi? Hän ei olekaan niin taitava kuin on antanut ymmärtää, ja hänen saavutuksensa ovatkin muiden aikaansaamia. 

Yksi vallankäyttöön altistava tekijä työpaikalla on väkivalta. Jos työskennellään työyhteisössä, missä joudutaan väkisin väkivallan tai sen uhan kanssa kosketuksiin, vaikuttaa tämä työntekijöihin vääjäämättä. Väkivalta siirtyy huomaamatta työntekijän käytökseen, joko henkisenä väkivaltana (työpaikkakiusaaminen) tai vallankäyttönä toisia työntekijöitä ja/tai asiakkaita kohtaan, ellei jatkuvasti käy keskustelua itsensä kanssa ja tarkkaile omaa toimintaansa objektiivisesti.

Työelämässä nähtävillä on myös tytöttelyä, mitä en voi sietää miehiltä. Mikä vanhakantainen neanderthalinen ajattelu miehiä vaivaa? Eikö naisen äly ja kyky tehdä työtä tasapuolisesti ja ammattitaitoisesti näy ulkokuoren läpi? Eihän sille kai mitään voi, ettei näytä pittbullilta, vaan ihan ihmiseltä.

Onko miehinen itsetunto kateissa nykypäivänä? Miehiltä vaaditaan sekä selkärankaa ja miehistä olemusta kuin myös naisellista näkökulmaa ja osallistumista perheen jokapäiväiseen elämään.  Onko suhtautuminen ja asennoituminen ympäristön paineisiin vaikeaa ja hämmentävää? Voi toki olla, mutta minäpä sanon siihen "kyynel"! Nainen on kautta aikojen joutunut mukauttamaan itseään ja käytöstään ulkoisten paineiden muuttuessa. Nainen on joutunut kamppailemaan asemastaan ja silti kummasti pärjännyt aina, muuttunut ja mukautunut, hoitanut perheensä ja työnsä. Nyt naisen ollessa työelämässä on hänen taas kamppailtava asemastaan. Näin ei pitäisi olla, sillä jokainen ihminen, nainen tai mies, selvittää tiensä asemaansa niillä avuilla mitä siihen vaaditaan. Sen jälkeen näytöt puhuvat puolestaan. Siinä ei pitäisi enää vaikuttaa sukupuoli millään lailla.

Yhdessä olemme enemmän

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Tämä on kertomus kolmesta naisesta. He ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta heitä yhdistää yksi asia: aito ystävyys. Heidän ollessaan koolla on heillä keskenään huisin hauskaa. He nauravat ja elekieli oli kuin italialaisesta elokuvasta. Heillä on keskinäistä huumoria kanssakäymisessään ja kokemusta elämästä roppakaupalla.

Tavatessaan kaksi kehuu kolmannen onnistunutta laihdutusta, miettivät millä itsekin saisivat kiloja tippumaan ja ovat selkeästi iloisia toisen puolesta. He naureskelevat miettien, miltä itse kukin näyttäisi totaalisen muodonmuutoksen jälkeen, jos joku ulkopuolinen sen saisi toteuttaa. Jokaisella kun on oma tyylinsä mikä kuvaa henkilöä, mitä on ventovieraan vaikea hahmottaa. Yksi kuvaa itseään mummomaiseksi, vaikkei hän sitä olekaan. Ehkä hän itse sekoittaa mukavanoloisen pukeutumisen mummomaiseen? Toinen väittää olevansa poikamainen, vaikka silmiini hän on trendikäs. Kolmas  taitaa olla varsinainen kameleontti, koska kertoo pukeutuvansa joka aamu fiiliksensä mukaan, välillä on päällä maastokuviota, välillä korkokenkää ja kynähametta:)

Tavatessa he käyvät läpi työkuvioitaan ja luonnollisesti sen jälkeen siirtyvät  lapsiin. Yksi kertoo lapsensa saaneen juuri asunnon ("ihanaa, tosi hienoa!"), toinen kertoo lapsensa vasta miettivän asunnon etsimistä itselleen. Kolmas antaa neuvoja, sillä hänellä ovat lapset jo muuttaneet ja hän vaan "nauttii elämästään". Viisaasti he toteavat, etteivät voi elää lastensa puolesta elämää. Omat virheet ja pään hakkaaminen seinään on jokaisen lapsen itse kohdallaan kokeiltava.

Hauskinta heidän keskusteluissaan on välittömyys, mikä näkyy kauas. He naljailevat toisilleen hauskalla tavalla, mistä voi lukea, että he ovat hyviä ystäviä keskenään. Silloin voikin heittää vitsiä toisen myöhästymisestä, ouzon maistelusta tai miesmausta.

Heillä on tapana leikkimielisesti kilpailla siitä, kellä menee sillä hetkellä huonoiten. Kuka vetää pidemmän korren tänään? He kertovat vuorotellen sen hetkisestä tilanteestaan, liittyen miehiin, lapsiin ja työhönsä, ja he yhdessä päättävät voittajan pidemmän korren vetäjäksi. He miettivät yhdessä, että "ajatelkaa, jos me oikeesti kirjotettais facebookiin totuus, mitä ihmiset ajattelis!" He heittelevät kuviteltuja facebook-päivityksiä, ja nauravat niille. "Lapseni ajoi mopolla poliisia karkuun ja päräytti päin betonipossua. Ei hätää, possulle ei käynyt kuinkaan!" tai "poikani aloitti kolmannen koulunsa peruskoulun jälkeen. Lopetti sen päivän kuluttua, mutta onneksi hän pääsee nyt jo työttömyyskortistoon ikänsä puolesta ja sossustakin saa rahaa. Äiti on niin iloinen".  Mikä totuuden lähde..

Juuri pari kuukautta sitten facebook täyttyi kuvilla valmistujaisjuhlista, äidit kilpailivat päivityksissään lastensa todistusarvosanoilla ja sillä, kuka on päässyt mihinkin kouluun jatko-opiskelemaan. Luultavasti olen itsekin syyllistynyt samaan joskus. Nykyään saatan ajatella vähän eri tavalla, kun olen nähnyt elämää muultakin kantilta. Osaan erottaa, mikä on lasteni aikaansaannosta, mikä omaani.

Ihailtavaa ja todellista sisaruutta osoittaa se, etteivät he puhu pahaa toisistaan. Kun yksi lähtee pois huoneesta, ei hänen selkänsä takana ala loan heittäminen, päin vastoin. Kaksi muuta katsovat kolmannen perään, ja toinen toteaa, että "onpa tolla hiukset pitkät, kauheesti kasvanut". Jokaisen saavutus tai ilonaihe otetaan vastaan ilman kateuden siementä, ja toivotaan toiselle pelkkää hyvää.

Yksi on löytänyt prinssinsä, toinen vielä etsii ja kolmas... Hän on seurustellut usean vuoden ajan. Miehen kanssa, joka ei kykene sitoutumaan. Aina on uusi tekosyy, tai pussillinen vanhoja. Nyt nainen avautuu ystävilleen kertoen olevansa kypsä tilanteeseensa. Hän olisi valmis kunnon suhteeseen, ehkä jopa asumaan toisen kanssa. Hän kertoo nauraen omalle hölmöydelleen, että on ostanut hääpuvun kirpputorilta itselleen jo kolme vuotta sitten. Toki puku on nyt jo liian pieni, mitä lie tapahtunut sille kaapissa? Sama mitä suhteelle, kutistunut ahtaaksi?

Ystävät tietävät tilanteesta, ja toteavat ratkaisuksi, että järjestetään ulkoiluilta ja vapaan prinssin etsintäoperaatio. He miettivät tekevänsä ravintolapöytään pahvista kartionmallisen flaijerin, mihin kirjoittavat: "hakusessa prinssi Uljas; vapaa, rikas, mieluusti hyvä hevosvoimien kanssa". Hihitellen naiset suunnittelevat operaatiotaan ja kiillottavat taikasauvojaan... Flora, Fauna ja Ilomieli.

Huolipuhetta

Tästä tekstistä saattaa tulla varsin sekava. Kirjoitan tätä hyvin väsyneenä, ja kaikkihan me tiedämme millaista sanan suoltaminen silloin voi pahimmillaan olla. Senat sakaisin.

Eilen illalla olin huolissani pojastani, joka oli, ja on edelleen sairaana. Hän on pienestä alkaen ollut herkkä kipuilemaan pienempiäkin haavereita ja kiputiloja, minkä vuoksi en aina osaa ottaa todesta hänen todellisia sairastumisiaan. Eilen kuitenkin huolestuin, kun hän ei koko iltana liikahtanutkaan sängystä, korkeintaan käänsi kylkeä. Lopulta lähdimme yönselkään sairaalan päivystykseen, kun kuume huiteli korkealla ja vakavia oireita oli vaikka muille jakaa. Ajoin sairaalaan päin huolesta soikeana, kuten sanonta kuuluu, ja kirosin hölmöyttäni etten ollut huomannut toisen tarvetta apuun ajoissa.

No, sairaalassa poika pääsi hoitoon nopeasti ja kotiin yöksi. Kun makasin sängyssäni laittamassa kännykkään herätystä aamuksi, keksi yksi kissoista ruveta roikkumaan yöpöydälläni olevassa lampussa. Lopputuloksena siitä se, että isokokoinen lamppu tärähti naamaani voimalla ja minä huusin kun syötävä keskellä yötä molemmat kädet kasvoilla:. "ei kai tuu verta, en oo menossa uudelleen sairaalan päivystykseen tänä yönä!" Poika säikähti ja syöksyi apuun. Jälkikäteen nauratti oma tilanteen dramatisointi, maailma on saattanut menettää yhden suuren näyttelijän!

Olen ollut huolissani molemmista vanhemmistani joskus elämäni aikani. Edesmennyt isäni ei mennyt lääkäriin ajoissa, ja se koitui hänen kohtalokseen. Äitini on tarvinnut joskus ambulanssikyytiä, mitä hän ei itse ole kovapäisyydessään soittanut. Minä olen joutunut menemään paikalle ja soittamaan apua.

Lapsista on aina huoli. Ensin huoli on läsnä odotusaikana, vauva-arjessa päivittäin, ja aina vaan se kulkee mukana kuin mustikkatahra vaatteessa lapsen kasvaessa. Äitinä pelkää pahinta ja epäilee varsinkin nuoren olevan töllöntöissä. Ellei ole, ainakin suunnittelee sellaista. Kun 16-vuotta tärähtää plakkariin, sitä kulkee lapsukaisen perässä kun vihikoira. Haiskahtaako hengityksessä viina tai tupakka? Onko syytä soittaa miliisi tai lastensuojelu, ellei vähintään mummo paikalle! Huoli on jatkuva seuralainen, mikä ei väistä edes lapsen tullessa täysikäiseksi. Seuraavaksi sitä miettii, onko nuorella ruokaa, työpaikkaa, vuokra maksettu ja kanilla heinää.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni yövuorossa. Työpaikkani ei ole helpoimmasta päästä, ja minulle valvominen on aina ollut haastavaa. Olen vastaanottanut tänä yönä viestejä kysymyksellä, onko kaikki ok. On kaikki ok. Olen otettu siitä, että minusta huolehditaan ja ollaan huolissaan. Kiitos välittämisestä.

Kauneutta ympärillämme

Olen aina ollut kauneuden ystävä. Olen jo pienestä pitäen kulkenut omia polkujani, olen rohkea. En silti ole päässyt toteuttamaan kaikkia nuoruudenhaaveitani. Halusin tanssijaksi, tai näyttelijäksi, tai ainakin jotain kivaa tekemään. Oman sisustusalan liikkeenkin olisin voinut perustaa. Tai kahvilan, missä tarjoillaan hurjan isoja korvapuusteja, ja huonekalut sekä astiat ovat eriparisia. Ihailen suuresti sellaisia ihmisiä, jotka uskaltavat, ja tekevät haaveistaan totta.

                                          Sisustustaulu, Deco Corner

Olen  sosiaalialan koulutuksen lisäksi yhdeltä ammatiltani visuaalinen suunnittelija, ja tämä näkyy sisustusinnossani. Pukeudun aina mustaan, mutta sisustuksessa rakastan värejä! Asunnossani pirskahtelee vaaleanpunaisen lisäksi myös turkoosin ja petroolin sävyjä, sinistä, limeä sekä metallinsävyistä olen valinnut hopeaa sisustukseen. Vaihtelen usein sisustuksessani elementtejä, mitkä ovat helposti vaihdeltavissa. Olen myös kova siirtelemään huonekaluja, ja teen sen yksin, ellei sopivaa siirtokaveria heti miten ole näköpiirissä.

Olen aiemmin kirjoittanut ystävästäni Katjasta, joka on Feng shui-ekspertti. Hän kävi edellisessä asunnossani keväällä tekemässä Feng shui-kartoituksen, minkä jälkeen seuraavana päivänä kuin ihmeen kaupalla sain haluamani työpaikan. Nyt olen muuttanut, ja sisustanut asuntoni omalla maullani, mutta huomioiden Katjan suositukset. Useampi sisustustavara asunnossani on hankittu Katjan avustuksella.

Eteinen on asuntoni rakkausalue, ja tässä kuva siitä; väritys sen mukaista, kukkia ja kaksi elementtiä (taulut)

                           Tässä kynttilää varten tai miksei maljakoksi, Deco Corner.

Katjalla on Itäkeskuksen kauppakeskuksessa liike; Kauneusstudio Pinkki.

Samoissa tiloissa on Deco Corner, missä Katja myy sisustustuotteita, ja myös kuvassa alla aivan hurmaavan tuoksuisia ja nimisiä kynttilöitä!

                      

Katjalla on myynnissä ihania tuotteita, millä voi sisustaa ja muokata kotiaan aina uuden näköiseksi. Tämän lisäksi Pinkissä on ammattitaitoinen henkilökunta kauneudenhoito-osaamista pullollaan. En ole koskaan muualla saanut niin hyvin tehtyä jalkahoitoa, kauniita kynsiä tai niin kestäviä ripsipidennyksiä kuin Pinkissä.

                        Alla olevassa kuvassa on tarjoitin Deco Cornerista.

Sanoin ihailevani uskaltavia ihmisiä. Katja on yksi heistä. Hän ei ole pyytänyt minun markkinoimaan itseään, eikä tiedä olevansa blogini aiheena. Yllätys! Tänään blogini ei ollutkaan fiktiivinen, vaan täyttä totta. Rautaisesta, ihanasta naisesta. Käykääpä treffaamassa Katjaa osoitteessa Itäkatu 7, Helsinki 00930, Puhelinnumero 09 3433220. Deco Corner löytyy myös facebookista, kannattaa käydä tutustumassa.                 

Muistihäiriöitä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Nyt huomio vaan kaikki. Älkää vaan ikinä erehtykö pyytämään minua hoitamaan mitään; lapsia, kukkia, eläimiä, miehiä.. Menin sitten unohtamaan mummon kissat yhden ruotsinristeilyn ajaksi. Olin jo saanut tuomion aiemmin, että olen perinnötön, mutta ehkä tämä on naula lisää siihen arkkuun..

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta.
Edellisellä kerralla mummo oli antanut tehtäväksi käydä ruokkimassa kissat ja kastelemassa kukat viikonlopun aikana. Minä unohdin. Bailasin viikonlopun, hilluin korkokengät katossa enkä tajunnut mistään mitään. Lapset sattuivat olemaan jossain; isänsä kanssa tai leireillä tai jossain. Ihan sama. Mamma bailasi.

Maanantaina sain kylmäsävyisen puhelun: "mites kissojen hoito sujui"? Samalla hetkellä tajuntaan uppoaa jyskyttävän päänsäryn läpi muistikuva siitä, ettei ole muistikuvaa kissoista. "Kissoilla oli niin kova nälkä, että ne meinas syödä mun jalkani jo ovensuussa". Yymm, joo, tota. Unohdin. Kauhea syyllisyys, ja ajatus siitä, että mitä jos ne olisi ollut omat kullanmurut ilman apetta! (Ja niillä mummon kissoilla oli oikeasti ollut nappuloita jäljellä vielä kipossa, että mua ei tarvitse nyt lynkata kuitenkaan eikä ilmoitella eläinsuojeluun..).
Jotain hyvää jos ei huonoakin tästä; eipä ole tullut kissanhoitopyyntöjä koommin.

Nyt viikonloppuna tyttäreni oli pyytänyt kanejensa hoitamista. Annoin avaimen pojalleni ja hän on kertonut käyneensä antamassa vedet ja ruuat. Ihan varmuuden vuoksi. Kun mammalla on ongelmia muistin kanssa.

Näisä kuvissa on nähtävillä hyvin ruokitut, mutta erittäin väsyneet leffankatsojat; Romeo-koiruus sekä kissat Nemo ja Tiitus. Leffahan oli joku Haihurrikaani, mikä osaltaan selittää koomatilaa:)

Kiire, kiire!

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Näen silmissäni kuvan heinäpellosta. Näky jatkuu loputtomiin lapsen silmiin, heinä heiluu tuulessa, mielikuvituksen voima saa sen kuiskailemaan. Silloin lapsuudessani -70-luvulla, päivillä ei ollut loppua lainkaan. Kesä jatkui ja jatkui, jokainen päivä yhtä kauniina ja kiireettömänä.

Tänä päivänä en ehdi hädin tuskin pysähtymään työpäivän aikana naistenhuoneeseen nenää puuteroimaan. Kiire on yksi niistä sanoista mikä kuuluu läheisesti sanavarastooni. Olen aina joko lähes tai akateemisen vartin myöhässä. Mitä on tapahtunut lapsuuteni huolettomalle boheemille taiteilijalle ja muuttanut hänet Liisa Ihmemaan Valkoiseksi kaniksi?

Itse muistelen, että lapsuudessani ei kotonani vallinnut kiireen tunne. Aamuisin muistan isäni sanoneen vaan, että hyppää haalareihin, kun oli aika lähteä ajelemaan kouluun. Hänen ei tarvinnut hoputtaa minua, sillä kaikki sujui päivittäin samalla kaavalla. Kiireen muistan lapsuudesta vain kerran; äiti odotti pikkusiskoani, ja oli saanut lasinsirpaleesta ison haavan jalkaansa. Silloin oli kaikilla kiire ja hätääntynyt olo.

Omat lapseni ovat joutuneet sietämään hoputusta, autossa istumista iltapäiväruuhkissa, juoksemista viime tingassa lääkäriajoille ja suustani "kiire, kiire"- hokemaa. Elämänmeno on saattanut olla jo 90-luvulla hektisempää kuin 70-luvulla, ja harrastusmenot niin aikuisilla kuin lapsillakin ovat tuplaantuneet vuosien saatossa. Nykypäivänä lienee normaalia, ettei lapsella ole vapaapäiviä lainkaan; on jalkapalloa, sulkapalloa, jääkiekkoa ja kuvioluistelua. Itse en allekirjoita sitä, että lapsi olisi onnellisempi ohjatun toiminnan kautta. Kyllä meistäkin 70-luvun lapsista ihan täysipäisiä tuli, vaikka harrastuksemme olikin itse keksityt; pihaleikit, aarteenetsinnät ja itse ohjatut näytelmät.

Olen tässä hektisyydessä ja touhuamisen keskellä ryhtynyt miettimään, onko kiireen tuntu pelkästään opittu toimintamalli vai joillekin ihmisille sisäsyntyistä? Ihmisen temperamentti ja luonne on jokaisella vähän erilainen. Toimiiko ihminen luonteensa mukaisesti, vai tuleeko paine saavuttaa aina vaan enemmän, pienemmässä ajassa ja tehokkaammin ulkoapäin? Työelämässä vaaditaan ihmisiltä paljon, liikaa, ja sen takia juostaan kun viimeistä päivää. Koulumaailmakin on muuttunut; lukio ei ole enää mukava jatko-opiskelun mietintähautomo, vaan siellä on oltava läsnä niin henkisesti kuin fyysisesti jollei halua pudota kursseilta. Paine pärjäämisestä ja ihmisten vertaamisesta alkaa aina vaan aiemmin. Tunne kiireestä ja siitä, että on saavutettava vielä enemmän  jää helposti päälle, ja rentoutumisen eteen on tehtävä tietoista työtä.

Olen toimelias, jatkuvasti tekemässä ja touhuamassa jotain. Silti nykyään pystyn tarpeen tullen rauhoittumaan ja hoitamaan asiat ilman paniikinoloista tunnetta. Tätä olen joutunut harjoittelemaan tietoisesti, sillä olen kantapään kautta oppinut, mitä jatkuva kiire ja hosuminen tuo tullessaan. Huonoa tulosta. Kuitenkin huomaan edelleen puutteita toiminnassani, ja myöhästely on yksi näistä. No, töissä olen aina ajoissa, jopa liian ajoissa. Ystävät vaan joutuvat kärsimään siitä, etten osaa lähteä ajallaan tapaamisiin. Kun on kiire ja asiat kesken?

                          Siskoni lasten kanssa Japanilaisessa puutarhassa

Olen nyt kesälomani aikana joutunut puuhaamaan kaikenlaista pakollista ja tärkeää, enkä ole vaan voinut lomailla. Hetken ajan meinasin jo panikoitua, etten ehdi lainkaan nauttia lomasta ja rentoutua. Kiire ja aikataulut meinasivat iskeä lomallakin. Vaati tietoista ajattelua ja kalenterin siirtämistä kaappiin työpuhelimen viereen, että pääsin lomatunnelmaan. Nyt jäljellä on vielä reilu viikko, ja sen aion käyttää huviksi enkä lainkaan hyödyksi!

En väitä olevani paras tai täysin oppinut missään, ja kiireen selättämistä harjoittelen vielä. Eräänä päivänä olin siirtymässä työpäivän aikana talolta toiselle kävellen. Matkalla kuljen pienen metsikön läpi, missä näin maassa auringon paisteessa etanan kulkevan keskellä hiekkapolkua. Olisin halunnut pysähtyä ottamaan siitä valokuvaa, mutten ehtinyt. Kuvaavaa, etanalla ei ollut kiire mihinkään.

                          Tämän etanan ikuistin myöhemmin rapun oven edestä