Aikamatkailua

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Tein tänään mielessäni aikamatkan 1990-2000-luvun taitteiseen, milloin kuljin lasteni kanssa Allergiasairaalan käytäviä pitkin. Kaikilla lapsillani oli astma ja allergioita, ja vietimme runsaasti aikaa sairaalamiljöössä tutkimuksissa ja saamassa hoitoa.

Olin silloin eri nainen kuin tänään. Olin kotiäiti vaaleankeltaisessa kiharapilvessäni uskoen siihen, että lapsen paras paikka on koti. Hoidin lapsiani kotona lähes 9 vuotta. Siihen aikaan jaksoin kuunnella lapsen itkua, heräsin yöllä pieneenkin äännähdykseen ja pompin eteenpäin kuin Duracell-pupu. Leivoin, lauloin, leikin ja askartelin lasten kanssa. Lasten synttärikutsuille muunsin kodista viidakon tai noidan luolan, ja leivoin teemaan sopivat tarjottavat.

Tänään istuessani itse potilaana Allergiasairaalan käytävällä näin kaiken eri silmin. Kiljuvia pieniä kääpiöitä räkä valuen nenästä, likaisen vaipan käryn leijuessa ympärillä. Mustat renkaat silmien alla olevia äitejä tiuskien mukana oleville isille, jotka eivät osaa tehdä mitään oikein huutavan lapsen kanssa. Yksinäisiä miehiä tyttäriensä kanssa silmissään tyhjä katse ilman hajuakaan siitä, miten puhutaan 6-vuotiaan kanssa. Äitejä, joilla on jakkupuku ja firman puhelin, jolla hoidetaan tärkeää asiaa samalla kun lapsi yrittää herättää äidin huomiota. Samanlainenko minäkin olin? Ovatko muistot kullanneet menneet vuodet?

Havahduin siihen tosiasiaan, että omalta osaltani olen kiitollinen siitä, että lapsivaihe on ohi. Ei yhtään valvottua yötä enää eikä vaipan vaihtoja. Kysymysmerkkinä mielessäni, kuinka kukaan täysjärkinen aikuinen ihminen haluaisi enää "iltatähteä" siinä vaiheessa, kun voi valita kunnon yöunet ja elämänvapauden?

Pari-neljä vuotta taaksepäin hankimme koiranpennun. En öisin herännyt sen pahantekoon ja temppuiluun, mutta silloin vielä kotona asuvan tyttäreni mukaan olin puolet yöstä äännellyt "shyh" koiralle. Ja kääntänyt kylkeäni. Tyttäreni mukaan koira ei häntä häirinnyt, mutta minun sihinäni kyllä. Jos jostain Jumalan kierosta oikusta olisin vielä lisääntynyt näin vanhalla iällä, olisi lapsiparka kuollut nälkään. Äiti kun olisi vaan kääntänyt kylkeään. Toisaalta olen myöskin niitä äitejä, jotka uskovat lasten kasvavan ihan normaaleiksi ilman rintaruokintaa. Olen myös opettanut lapseni itse pitelemään pulloa heti kun lapsi on osannut tarttua siihen kiinni jo vähän syntymänsä jälkeen. Ehkäpä vanhalla iällä saatu lapsi olisi oppinut nopeaan tahtiin kävelemään. Jääkaapille.

Kun istuskelin ja nautin omasta "lapsettomasta" vapaastani miettien asioita omasta, jonkun mielestä, ilkeästä näkökulmasta, sain myöhemmin näpäytyksen ajatuksistani. Pitkän päivän lomassa seilailin korkokengissäni ja täydellisessä meikissäni vessaan. Äiti on opettanut jo pienenä tyttönä, että pöntön reunat vuorataan paperilla, ja mielestäni ihotautisairaalassa niin kannattaa tehdä. Ties mitä hyppykuppelsonia sieltä muuten saa! Vuorattuani pöntön reunat puolella paperirullalla toimitin asiani, ja olin käsien pesun jälkeen lähdössä ulos ovesta. Kunnes peilistä huomasin takanani leijuvan pitkän pätkän wc-paperia, mikä oli jäänyt kiinni housuihini.. Jumalako taas rankaisi pahoista ajatuksista;)

Olen ilmeisen itsekäs, koska olen ilmoittanut lapsilleni jo nyt varhaisessa vaiheessa, etten aio hoitaa tulevia lapsenlapsia. En aio olla mummo,mummi tai muutakaan sinne päin. Voin tavata heidän mahdollisia tulevia lapsiaan puistossa. Kesällä. Tunnin verran.

Yksi pojistani keksi hyvän pilan, ja huijasi minua sanomalla tyttöystävänsä olevan raskaana. "Susta on tulossa mummo, saat hoitaa kohta vauvaa". Sydämeni pamppaillessa epäuskosta muistutin hänelle, etten ole hoitamassa yhtään rääpälettä. Siihen poika totesi, että isän uusi vaimo kyllä hoitaa.. Onneksi poika vain huijasi, eikä tarvinnut edes ambulanssia tilata. Minulle. Eikä hänellekään.

Rakkaus

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Rakkauteen liitetään useita kliseisiä sanoja, kuten luottamus, arvostus, rehellisyys ja hyväksyminen. Jos ja kun puhutaan ympäripyöreitä, niin kliseitähän ne ovat. Mutta mitä on sanojen takana?

Minulle luottamus ja rehellisyys tarkoittavat sitä, että toinen on juuri se mitä on. En joudu epäilemään toisen tarkoitusperiä, vaan voin luottaa siihen, että toinen on aidosti läsnä, välittää aidosti ja on sanojensa mukainen. Rehellisyys kulkee käsikädessä luottamuksen kanssa. "Sanojensa mukainen mies". En tiedä edes mistä tuon olen kuullut, mutta se kiteyttää ajatukseni luottamuksesta ja rehellisyydestä.

Oma rakkaani sanoo, etteivät ne sanat vaan teot. Rakkautta voi osoittaa niin monella eri tavalla toiselle, ja tekojen mukaan meidät usein punnitaankin. Miten toiselle osoittaa välittämistään; tekemällä ruoan valmiiksi, kuljettamalla paikkaan, minne toinen ei osaa mennä, hieromalla hartioita tai käymällä apteekissa toisen puolesta. Eivätkö nämä kaikki kerro siitä, että olet minulle tärkeä, välitän sinusta?

Aikuisella iällä ja elämänkolhuja emalikuoressaan olevalle voi rakkaudentunnustusten lateleminen olla vaikeaa. On sitoutumisen pelkoa ja pelkoa siitä, että saa pintaansa lisää iskuja. "Rakastan sinua"-lausahdus voi olla paniikkihäiriön aiheuttaja tai jollekin lähtömerkki. Se, kuka uskaltaa jäädä leikkimään tulella, on erityisen rohkea.

Olen huomannut, että nainen ja mies ovat totaalisen varmasti toinen Marsista ja toinen Venuksesta. Puhuttaessa suhteen eri vaiheista miehen ja naisen näkökulmasta päästään dilemmaan; "ollaanhan me menty eteenpäin vaikka kuinka paljon". Mikä on miehen mielestä eteenpäin menoa, sitä nainen ei ole edes huomannut. Mies läpsäisee naista takamukselle ja sanoo "beibi", ja se on eteenpäin menoa.  Naisen mielestä eteenpäin meno on kihlat, yhteen muuttaminen ja koiranpennun hankinta.

Kokemuksesta voin sanoa miehelle usein riittävän, että vaan "ollaan" suhteessa, katsotaan, mitä elämä tuo eteen. Nainen tarvitsee mieltään rauhoittamaan varmuutta ja sitoutumisen merkkejä, mitkä mies voi puolestaan kokee kahlitseviksi. Naisen kysymys: "mihin tämä johtaa?" on naiselle oikeasti kysymys siitä, rakastaako mies juuri häntä, onko mies uskollinen hänelle, mennäänkö tästä jossain vaiheessa naimisiin? Suurin osa naisista ei taida tuntea käsitettä hengailukaverista, jonka kanssa ollaan vaan paremman toivossa. Naiselle seurustelukumppani on potentiaalinen puoliso, tai tapailu päätetään nopeasti ja etsitään seuraava tulevien lasten isäehdokas. Mies voi tapailla naista pitkäänkin  ilman suurempaa tulevaisuuden näkymää. Kavereille annetaan naisesta selvitys: "toi on ihan ok tyyppi, sillä on hyvä perse".

Toisen ihmisen arvostaminen on arvoasteikollani nro uno. Ilman keskinäistä arvostusta ei voi olla rakkauttakaan. Voi olla hetken huumaa, mutta sen kadottua toisessa löytää helposti ne virheet, mitä arvostuksen mukana ollessa ei edes etsi. Jos arvostaa toista, haluaa hyväksyä toisen sellaisena kun hän on. Syytä kumppanin muuttamiseen ei ole. Vanha totuus siitä, ettei toista voi muuttaa pitää paikkansa. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että arvostamalla ja hyväksymällä toisen voi löytää kestävän rakkauden.

Eräänä päivänä kuulin vanhan suosikkini Kenny Rogersin kappaleen the Gambler kahteen otteeseen. Kappale kertoo siitä, kuinka vanha uhkapeluri opettaa nuorta pelaajaa viskipalkalla. Kuuntelin kappaleen sanoja, ja mietin, kuinka rakkaudessa on noudatettava samoja sääntöjä kuin pelipöydässä, jos aikoo selvitä ilman luotia sydämeen.

Rakkaudessa on opeteltava pelaamaan korttinsa oikein; tiedettävä, milloin annetaan periksi ja milloin on hyvä pitää päänsä. Rakkauden pelissä on joskus osattava bluffata päästäkseen haluamaansa lopputulokseen; lähinnä tämä tarkoittaa sitä että sanoo toiselle "kyllä, rakas", vaikkei olisikaan ihan samaa mieltä. On osattava lukea toisen eleitä ja ilmeitä, ja pelattava sen mukaisesti. Joskus on asetettava toisen halut ja toiveet etusijalle. Rakkaudessa jokainen peli voi olla voittokäsi tai se voi olla viimeinen peli ja voi menettää kaiken. Rakkauteen on siis panostettava todella, on haluttava olla täysillä mukana pelissä ja muistettava, ettei toista voi pitää itsestään selvänä. Rakkaudessa tarvitaan kypsyyttä nähdä, mikä on molempien suhteessa olevien yhteinen etu. Rahasta on turha tapella, sillä muut asiat ovat tärkeämpiä kuin raha. Ja loppupelissä voi toivoa kaiken päättyvän lempeään vanhenemiseen yhdessä.

Ja kun puhutaan rakkaudesta isolla R:llä, jotenkin sen vaan tietää, kenen kanssa haluaa olla. Intuitio kertoo sen.

Raiteet vie..

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

 

Tämä tarina kertoo siitä, kuinka autolla-ajossakin voi olla raiteet. Huvittavaa vai surullista, sen päätät sinä, rakas lukijani.

Olin 18-vuotias, kun astelin autokouluun täynnä intoa kun ilmapallo. Isäni oli maailman paras ajaja, ja oli sanomattakin selvää minun hankkivan kortin heti kun mahdollista. Ikäväkseni sain opettajaksi miehen, jonka toinen jalka oli jo haudan partaalla, toinen tiiviisti jarrulla. Autokouluopettajan asenteet naisia kohtaan iästä puhumattakaan olivat 1800-luvulta; naiset eivät osanneet ajaa.

Autokoulu meni pitkällä kaavalla dementoituneen opettajan johdolla. Jokainen ajotunti ajettiin samasta risteyksestä, ja aina tuli sama kysymys: "olemmeko me ajaneet tästä aiemmin, kun neiti osasi ajaa oikein"? En ollut harjoitellut taskuparkkeeramista, enkä paljon muutakaan ennen inssiajoa. Kortin sain kuin ihmeen kaupalla, mutta itseluottamusta ajamisen suhteen en. Kortti toimikin lähinnä sisäänpääsynä lukuisiin kapakoihin, missä siinä nuoruuden kynnyksellä tuli hypättyä kavereiden kanssa. 

Toisen lapsen saatuani asuimme paikassa, missä busseja kulki vain pari tunnissa eikä niihin mahtunut kaksostenrattaiden kanssa sisään. Silloin isäni hankki minulle auton; oranssi Toyota Corolla vuosimallia -jotain ennen syntymääni. Opettelin pakosta ajamista uudelleen ystäväni puolison kanssa monen välivuoden jälkeen. Ajoharjoittelulle lähtö vaati jännitysvatsalla oireilevalle kolme tuntia vessassa juoksua ennen lähtöä. Harjoittelut päättyivät siihen, kun "ope" räjähti minulle väärästä ryhmittymisestä tasan yhden kerran, jonka jälkeen päätin ajella ihan yksikseni.

Olen ajanut autoa nyt 20 vuotta. Auton hallinnassani ei ole mitään vikaa. En pelkää joutumista vesiliirtoon tai ajamista liukkaalla kelillä. Lähden tyhmyyksissäni ajamaan niin, että tuulilasissa on kämmenen kokoinen aukko mistä näkyy talvella. Osaanhan ajaa niin taitavasti. Se, mikä minulle aiheuttaa nitrojen tarvetta, on ajaminen vieraisiin paikkoihin. Sellaisiin vieraisiin paikkoihin kuten Tikkurila, Kannelmäki tai Lauttasaari. Osaan ajaa Lastenklinikalle ja  Meilahden sairaalaan. Shoppailureissut Itäkeskukseen hoituu. Olen osannut viedä lapseni heidän kouluihinsa ja olen osannut työpaikoilleni. Minulla on siis raiteet, minkä mukaan ajelen Helsingissä.

Poikani harrastaa jalkapalloa, ja sen myötä on tullut pakko ajaa poikaa matseihin ympäri ämpäri kyliä. Edelleen, aikuisena ihmisenä, joudun sisäiseen paniikkiin kun en tiedä mihin olen menossa. Poikani on nauranut minulle, mutta toiminut kartturina puhelimen Gps:n kanssa, ja olemme löytäneet itsemme melkein joka kerta oikeasta paikasta. Kerran oli läheltä piti - tilanne Vantaalla, kun olimme melkein lentoasemalla lähtevien seassa seikkailemassa. Sain jopa avuksi ongelmaani  ex-mieheltäni vanhan Gps:n, mutta siihen oli ohjelmoitu Italian kartta mitä ei saa vaihdettua Suomen karttaan. Toiveajattelua, että ajelisin hyvin paljon kauempana hänestä?

Kerran on tullut pakottava tarve ajaa Helsingin ulkopuolelle. Siihen matkaan liittyi kissa, mikä oli minulle tarpeeksi hyvä syy uskaltautua Helsingin rajojen ulkopuolelle.  Ajelimme poikani kanssa Turun lähelle hakemaan Maisa-kissaa. Poikani ohjasi matkan kulkua, "nyt ÄLÄ ota tota liittymää, vaan jatka SUORAAN. Siis SUORAAN, äiti, EI tonne, vaan SUORAAN". Löysimme perille, ja takaisinkin, vaikka jossain vaiheessa poikani kyllästyi ja totesi minun luultavasti osaavan jo kotiin siitä. Silloin meni kiertämiseksi, koska olin pihalla kun lumiukko. 

Tällä hetkellä ajelen kirkkaan keltaisella autolla, minkä lempinimi on Tipu. Toinen nimi autolleni on Yellow cab. Lapseni eivät arvosta autoa, vaikkakin ottavat kyydit vastaan ilman mussutusta. Kävelin viime keväänä autoliikkeeseen kysymään, paljon Tipustani saisi vaihdossa, jos ostaisi ihan oikean auton. Autokauppias totesi auton nähdessään, että pääsiäinen on vaan kerran vuodessa.

En tiedä, missä ongelmani juuret oikeasti ovat. Eksyn kyllä helposti muutenkin, jopa lähimetsässä. Kerran koirani talutti minut ihmisten ilmoille, kun olin jo varma, että en löydä ikinä takaisin sivilisaation pariin. Näin jo Iltalehden lööpit silmissäni: "Nainen harhaili metsässä viikon, matkaa kotitalolle 1,5 km".. Ehkä kuvittelen ajaessani lähteväni kotoa, ja löytäväni itseni Rovaniemeltä? Raiteet kulkevat vaan eteenpäin ja eteenpäin. Menihän ihan helppo Ikean reissukin melkein nappiin. Kävin vaan kääntymässä Keravan kautta.

 

Muuttunut nainen

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Pienen ajan sisällä olen useamman kerran kuullut sanottavan minun muuttuneen. Riippuen sanojasta, olen ollut hyvilläni tai jäänyt miettimään, miten sanoja tarkoitti asian? Miten  muuttumistoteamukset pitäisi ottaa vastaan? Onko muuttuminen hyvä vai huono asia? Ettei ole "sama kuin ennen, ja henkistä kehittymistä on tapahtunut". No, enää puuttuu rapsutus korvan takaa ja taputus persuksille.

Jos vakavasti puhutaan, niin tuppaahan ihminen muuttumaan ja henkisesti kasvamaan kokiessaan muutakin kuin ruususen elämää. Jollei sitä muuttuisi, olisi lie ameeban tasolla. Mikä siinä sitten toisen silmissä pelottaa, tai saa ääneen ihmettelemään? Onko taustalla menettämisen pelkoa? Muuttuessaan tuo minulle läheinen saattaakin muuttua niin paljon, etten minä enää kelpaakaan hänelle? Vai onko kyseessä muuttujan itsevarmuuden kasvu, ettei hänen tarvitse pyytää apua tai neuvoja kaikkeen, ja hän selvittää visaisimmatkin ongelmat itse. Enkö minä pidäkään hänestä tuommoisena? Toivoisinko vierelleni ihmistä, joka näyttää kauniilta ja hymyilee, ja on samaa mieltä kanssani kaikesta?

Monia kymmeniä kiloja laihduttaneet ovat kertoneet siitä, miten heihin suhtautuminen on aluksi kannustavaa.  Kun he ovat päässeet tavoitepainoonsa ja ovat hoikkia, alkaa hokeminen, kuinka laihduttaja näyttää liian laihalta. Muiden ihmisten, ystävien ja tuttavien, on määriteltävä laihtunut ystävä uudelleen. Kuka hän on nyt? Laihtunut ihminen tekee samoin itsensä kanssa, tutustuu uuteen minään, löytää uusia puolia, itsevarmuutta ja muuttuu. Monelle olisi helpompi, kuin laihduttaja olisi sama vanha, pulska ihminen.

Työelämässä ihmisen muutos voi olla hämmentävää. Itse aloitin työni 1,5 vuotta sitten työpaikassa ja -alalla, mistä minulla ei ollut hajuakaan. Olin ensimmäiset kuukaudet töissä kuin Liisa Ihmemaassa. Tuntui, että pyörin ympyrää, välillä haukkasin kakusta liian ison palan, joinain päivinä pala oli sopiva. Nyt olen siinä vaiheessa, että osaan työni pääpiirteet ja koen olevani oma itseni työpaikallakin. Tämän voi tulkita muutokseksi. Olenkin itsevarma ja määrätietoinen. Jonkun mielestä pelkkä kusipää. Olen asiakkaille empaattisen ystävällinen. Toisen mielestä esittävä pelle. Joku näkee minut työtäni ja ihmisiä arvostavana työtoverina, jolla on voimakkaat mielipiteet.

Elämässäni on ollut paljon tapahtumia, mitkä ovat muokanneet minua täksi ihmiseksi, joka tänään olen. Monia vuosia olin pääasiallisesti äitinä lapsilleni. Helmikuussa keskimmäinen poikani muutti asumaan omilleen, ja jäimme nuorimman pojan kanssa kaksin asumaan. Tai kaksin ja kaksin, kun huushollissa juoksee ympyrää myös neljä kattimusta. Nyt iltoihini mahtuu muutakin ohjelmaa kuin pyykinpesua ja ruuanlaittoa. Olen laajentanut sosiaalista kanssakäymistä ihmisiin huomattavasti viime aikoina.

Kanssa-asujani istutti minut iltana eräänä keittiön pöydän ääreen käydäkseen kanssani vakavan keskustelun. "Sä et ole äiti tollanen, että sä käyt kaikkialla kokoajan. Tällanen peli ei vetele, sä olet erilainen äiti kun muut!" Näkyvä muutokseni sohvapottu-äidistä meneväksi mammaksi herättää hämmennystä. Viis muista äideistä, mutta tämän äidin tehtävä on pitää kotona tulta vireillä, jos joku nälkäisistä tepsuttajista sattuu apetta tarvitsemaan tai yösijaa majatalosta. Pojan huoli siitä, miten me kaksi uudessa tilanteessa selvitään, on herttaista. Jos äitikin vielä hölmöilee siihen päälle muuttumalla, niin onhan siinä nuorelle kestettävää..

Itsevarmuus ja hehku, mikä loistaa itsensä löytäneestä, voi nopeasti saada kateutta aikaan ympärillään. Samoin liiallinen iloisuus ja onnellisuus, yleinen positiivinen elämänasenne. Perussuomalainen synkkyys on valttia, ja naama norsuntötteröllä kulkeminen sallitaan ilman selityksiä. Mutta jos ja kun elämässä asiat ja asenne muuttuvat, niin siihen on ympäristön helppo reagoida. Miksi asioiden olisi oltava aina ennallaan? Eikö kehittyminen ja muuttuminen ole ihmisen tehtävä? Eihän maailmassa mikään olisi mennyt eteenpäin ilman muutosta, eläisimme vieläkin luolissa.

Mutta mitä tulee minuun, lupaan muuttua vielä tästäkin. Haastan sinutkin peliin mukaan!

Ehkä meidät on arvottu

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Ystäväni näytti minulle dokumentin, mikä kertoi pahasti alkoholisoituneesta miehestä. Mieheltä kysyttiin, uskooko hän kohtaloon vai ihmisen omaan valintaan. Miehen vastaus jäi mietityttämään minua, hän kertoi uskovansa kohtaloon. Dokumentin lopussa kerrottiin miehen menehtyneen, syynä oli alkoholin liiallinen käyttö useiden vuosien ajan.

Olen asunut aina Laajasalossa, lähiössä. Olen muuttanut äitini, isäni ja mummoni kanssa Laajasaloon asumaan kun olin 11 kuukauden ikäinen. Mummoni oli ollut Helsingin kaupungin asuntojonossa 17 vuotta, ennen kun sai asunnon. Kaksion, mihin muutti myös nuori pari vauvan kanssa. Laajasalossa asun edelleen ja omat lapseni ovat kasvaneet täällä. Äitini asuu edelleen samassa talossa, mihin muutimme vuonna 1970. Juuremme ovat juurtuneet syvälle. Kohtaloko meidät tänne heitti? Olenko tehnyt tietoisen valinnan, kun asun edelleen kotikonnuillani?

Lapsuuteni muistoissa viikonloppuihin sisältyi paljon juhlia. Lapset saivat juosta rapussa edestakaisin asunnoista toiseen, leikkiä myöhään ja juoda limupullolliset. Aikuiset olivat ensin iloisia, sitten outoja. Jossain vaiheessa iltaa joku aikuisista tappeli, ja lapset komennettiin kovalla äänellä nukkumaan. Naapurin miehestä muistan, kuinka hän hoki aina jossain vaiheessa iltaa "pupparuppuppum" ja oli hauska lasten mielestä. Myöhemmin iltayöstä hän huitoi veitsen kanssa vaimoaan, ja heidän lapsensa juoksi meille karkuun. Siihen aikaan ei tainnut lastensuojelu toimia samalla tavalla kuin nykyään, ja yhteisö kasvatti lapsia.

Kun sain omat lapseni, päätin, etten halua heidän näkevän juopuneita aikuisia kotonaan. En halunnut lasteni kokevan turvattomuutta, mitä vanhemman alkoholinkäyttö aiheuttaa. Tein valinnan omalla kohdallani, meillä ei juotu alkoholia.

Kävin yläastetta koulukavereiden kanssa, joista osa on menestynyt elämässään. Tai ehkä voisi sanoa, että sitä tavallista elämää lapsineen, koirineen ja Farmari-Volvoineen. Joillain ei mene niin hyvin. Joillain on ulkoinen habitus kuin 70-vuotiaalla, ja päivät soljuvat ikuisessa pöhnässä. Eräs entinen koulukaverini totesi oltuaan istumassa kosteaa viikonloppua  paikallisessa äitinsä kanssa, että tämä on hänen elämäänsä. Täällä hänkin tulee istumaan seuraavat 20 vuotta. Ei tämä muutu miksikään. Kohtaloko siinä puhui?

Opiskelin päihde- ja mielenterveyspuolta opinnoissani. Lapsuudenaikaiset kokemukset elävät mukana muistoissa, samoin oma koettu elämä, ja siihen vaikuttaneet ihmiskohtalot ja käänteet. Minua on aina kiinnostanut ihmisen tapa toimia, ja selittää omaa toimintaansa. En usko pelastavani ihmisiä, mutta voin kertoa eri vaihtoehdoista ja antaa ihmisen itse tehdä valintansa jatkoaikansa suhteen.

Kohtalo vai valinta. Onko kohtaloon uskominen keino sanoa, ettei tarvitse ottaa  vastuuta omasta elämästä? En voi sille mitään, että juon, lyön tai syön. Koska muutkin ympärillä tekevät niin, minunkin täytyy. Kohtalo on määrittänyt tieni. Entä jos uskoisinkin omaan valintaani? Valitsen olla juomatta tänään, vaikka se on vaikeaa. Valitsen itseni, totean ehkä tarvitsevani apua. Valitsen oman hyvinvointini, oman itsekunnioitukseni.

Greyn anatomiaa

Tämä tarina ei kerro lempi tv-sarjastani Greyn anatomiasta, missä liikutaan sairaalamiljöössä. Anatomiaa käsitellään läheisesti kuitenkin. Elokuvateatterissa pyörii parhaillaan elokuva Fifty shades of grey- niminen elokuva. Itse luin sarjan ensimmäisen kirjan suomennettuna sen ilmestyttyä. Mielestäni kirja oli huono, enkä ole aikeissa leffaakaan mennä katsomaan. Ehkä suomennus oli huono, tai kirjoitustyyli ei vain kolahtanut. Miksi siitä nyt kirjoittelemaan sitten?

Poikani tuli kertomaan minulle tässä iltana eräänä, että leffateatterista oli löytynyt viisi kurkkua kyseisen leffanäytöksen loputtua. Mistä tieto tuli, onko se urbaanilegendaa, ja mistä poikani sen tietää (ja miksi hän kertoo sen minulle?), on kaikki yhtä suurta kysymysmerkkiä. Tämä nyt vaan jäi mieleeni kummittelemaan, kurkut. Onko leffassa ollut kasvissyöjien kevätretki, vai mikä selityksenä pudonneille kurkuille.

Itsehän olen todistettavasti ainakin neljä kertaa seksiä harrastanut, siitä todisteena on yksi tytär ja kolme poikaa. Tämä kaikki tapahtui avioliittoni aikana. Eroni jälkeen rupesin tapailemaan erästä heppua, jonka kanssa olen saattanut jokusen kerran vaakatasomamboa harrastaa, ihan vaan huvin ja liikunnan vuoksi. Muutenhan en suostu hikeä pintaani järjestämään, mutta tämän mieltä piristävän harrastelajin vuoksi ehkä toisinaan..

Ihmisten kummalliset, joillekin aivan tavalliset, seksitavat puhuttavat aina vuodesta toiseen. Kun vielä jokunen vuosi sitten mahduin korsettiin, siis sellaiseen vaatteiden päälle puettavaan, sain aika usein tarjouksia miehiltä liikkuessani yöelämässä. 500 euroa olisi ollut normaali hinta pienestä piiskauksesta tai dominoinnista. Yleensä tarjoajat olivat niin järjettömässä humalassa, etteivät olisi ehtineet lompakkoa kaivaa ennen sammumistaan. Miesten tyhmyyden tiivistyminen tuli hyvin todettua tyttöjen kanssa, ja saimme hyviä nauruja porukalla. (Voi mies parat!)

Mikä pistää tavallisen perheenisän hekumoimaan piiskoista ja kahleista? Onko perhe-elämä tosiaan niin kamalaa, ettei aikaa keskinäiselle kanssakäymiselle enää ole? Lapsiperhearki kieltämättä saattaa viedä mehuja, mutta onko tarve sitten sitä samaa seksinkin suhteen, mitä muun elämän; mulle lisää, enemmän, korkeammalle ja vielä vähän. Luulisi siinä arjessa sen lähetyssaarnaajankin kelpaavan, olevan jopa ihan hyvää. Silloin kun siihen jää aikaa ja molemmat haluavat, ja imurointi on hoidettu pois alta mieltä häiritsemästä.

Tehdessäni rippikoulutyötä vuosina 2005-2009 pääsin keskustelemaan nuorten kanssa, mikä heidän mielestään on tärkeää seurustelussa. Esille nousivat läheisyys ja rehellisyys, luottamus ja kunnioitus.  Nykypäivänä työnnetään joka tuutista alastomuutta ja hieromasauvamainoksia kyllästymiseen asti. Selitäpä siinä sitten 15-vuotiaille, että yhdessäolo on muutakin kun ryskäävää seksiä, eivätkä kaikki tytöt oikeasti tykkää siitä, että runtataan kakkoseen. Syytä on kysellä toiselta, mikä miellyttää. Ja myös kuunnella vastaus, ellei halua jäädä nuolemaan näppejään. Sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tähän ikään päästyäni, paljon kokeneena ja ihmisiä ympärillä seuranneena, huomaan, miten seksiä käytetään kauppavälineenä liitoissa. Kuka voi väittää, ettei ikinä olisi niin tehnyt? Olen kärpäsenä katossa päässyt kuuntelemaan, miten jotkut naiset kerskailevat sillä, kuinka pitkä väli viime kerrasta on ja mitä väärää mies on tehnyt ansaitakseen moisen. Tuleeko vieraisiin meno yllätyksenä sitten kuitenkaan, jollei itse viitsi lohkaista omastaan. Vaikka neljännesvuosittain. Perinteisellä tyylillä.

Cheers, isä

Luulin nuorempana olevani samanlainen kuin äitini, johtuen pitkälti siitä, että olimme ulkonäöltä toistemme kopioita. Meitä luultiin siskoksiksi, ja se oli tietenkin äidille imartelevaa. Mistä tiedän sen? Nyt olen itse siinä tilanteessa, että tytärtäni ja minua sanotaan siskoiksi.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän itsestäni isäni piirteitä ja tapoja. Huomaan nauravani sisäänpäin aina kun havaitsen uuden asian, missä olen kuin ilmetty isä. Yksi pojistani on tempperamentiltään kuin minä, ja ulkoiselta olemukseltaan kuin isäni. Kun poikani asui vielä kotona, sain kylmiä väristyksiä astuessani olohuoneeseen, missä hän istui sohvalla. Täysin samassa asennossa missä isällä oli tapana istua. Isäni kuoleman jälkeen poikani on saanut "perinnöksi" vaarin vanhoja vaatteita, mitä käyttää mielellään. Yhdennäköisyys hämmentää vielä enemmän, kun samat vaatteetkin kävelevät ympäri kylää.

Isäni oli varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hän pystyi korjaamaan ihan mitä vaan, millä vaan. Vitsinä olikin, että isä korjaa purkalla auton moottorin. Muistan pienenä, kuinka synttärilahjaksi saamani ja koiran syömän Barbie-nuken jalka korjattiin auton silikonilla. Nuorin lapsistani näyttää perineen samanlaisia taipumuksia asentaessaan lamppuja ja innovoidessaan käytännön toimivia keksintöjä arjen helpotukseksi.

Nuorena isäni ajoi kilpaa enduroa. Rakkaan harrastuksensa hän lopetti, kun synnyin, sillä rahat eivät riittäneet perheen elättämiseen ja ajamiseen. Vauhdin hurma säilyi isällä silti melkein loppuun asti, ja hänen kyydissään oli turvallista istua. Vielä viimeisinä vuosina autokauppakierroksella isäni kävi istuskelemassa prätkien päällä, ottamassa tuntua. Olen suuren osan  lapsuudestani viettänyt autohalleissa ja - kaupoissa, ja bensan haju on minulle kuin hajuvesi, tuoksuu hyvälle. Minäkin huomaan nauttivani siitä, mitä lujempaa mennään.

Isäni kuoli vuonna 2011 sairastettuaan lyhyen ja ärhäkän sairauden. Jos hän olisi mennyt lääkäriin ajoissa, ehkä tilanne olisi toinen. Mutta kyllähän kaikki tietävät, miten suomalainen mies suhtautuu pieneen vatsakipuun. Otetaan närästyslääkettä, viski päälle ja saunaan.

Olen perinyt isäni huumorintajun, mitä on joskus huonoksikin väitetty. Muistan elävästi tilanteita, missä saimme äidiltä tulenpalavia katseita käyttäydyttyämme huonosti. Eräissä sukulaislapsen ristiäisissä isäni kuiskasi minulle "on hyvä laulaa, kun on päätä ja kaulaa", juuri silloin, kun piti alkaa laulamaan Ystävä sä lapsien - virttä. Eihän siitä mitään tullut, kun me molemmat pyrskimme naurusta.

Isäni oli taiteellinen; nuorena hän teki kupari- ja takorautatöitä. Vanhin poikani puolestaan piirtää erittäin taitavasti, minä "entisöin" huonekaluja ja olen aina pipertänyt käsilläni. Laulun lahja meillä on kaikilla, jokainen kraakkuu äänellään. Toiset kauniimmin kuin toiset, tosin.

Joka ikinen jouluaatto isälläni oli tapana lohkaista joulupöydässä ennen ruuan aloittamista: "ei voi nälkänen tietää kuinka paha olo on ylensyöneellä". Eräänä jouluna päätimme olla ovelia. Tyttäreni sanoi isäni repliikin ennen häntä, ja kyllä isää harmitti!

Perheessämme on aina vietetty runsaasti juhlia. Kissanristiäisiä, kuten isällä oli tapana sanoa. Ruokapöytään siirtyessä isä laukaisi meille lapsille, että "ottakaa nyt oma väki ensin, vieraat on kun susia". Meidän suvussa hyvä neuvo, muuten olisi saattanut jäädä ilman;)

Kun sain tietää isäni kuolemasta, olin helpottunut siitä, ettei hänen enää tarvinnut kärsiä. Olin nähnyt hänet edellisenä iltana, ja viimeiseksi hän katsoi minua silmiin, ja lähetti terveisiä lapsille.

Uurnanlaskuun osallistuivat suvun vanhin täti, äitini, siskoni perheineen ja lapseni sekä tyttäreni ystävä. Osa seurueesta oli ajoissa hautausmaan portilla, missä suntio odotteli isän uurna sylissään. Heti pääsin hänelle kertomaan, että sisareni on myöhässä, mikä on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Juttelin suntion kanssa niitä näitä, hän oli mukava nuori mies, joka työskenteli hautuumaalla kesätöissä. Puhuttiin siitä, kuinka jotkut ihmiset ovat aina myöhässä. Hänkin totesi tietävänsä päivätyöstään semmoisen ihmisen. Minä päivittelin siskoani, että mahtaako tuo koskaan ehtiä töihin ajoissa. Ei oman isän uurnanlaskuunkaan? Ennen kuin siskoni seilaili paikalle, ja selvisi, että suntio ja siskoni ovat töissä samassa paikassa. 

Kun kaikki olivat saapuneet, oli aika lähteä kävelemään haudalle. Sain kantaakseni isäni uurnan, mikä oli yllättävän painava. Hetken kuljettuamme äitini hihkui selkäni takaa:"haluaako joku muu kantaa nyt Jussia?" Siinä sitten isäni maallinen jäännös pyöri kun maalipurkki sekoituskoneessa sylistä toiseen matkan portilta haudalle. Haudalla äitini yritti ottaa tilannetta haltuun kysymällä, haluaako joku laulaa jotain? Minä entisenä seurakunnan työntekijänä en ehtinyt suutani avata, kun hän jatkoi: vaikka Tuiki, tuiki, tähtönen? Suntio-parka kykeni pitämään naamansa peruslukemilla, minulla oli enemmän vaikeuksia. Mietin vaan, mitä isäni olisi sanonut. "On hyvä laulaa, kun on päätä ja kaulaa".

Kotiinpäin lähtiessä äitini kutsui kaikki keitolle, mutta siinä vaiheessa katsoimme parhaaksi tyttäreni ja hänen ystävänsä kanssa poistua ihan omille keitoksille siitä porukasta. Kotona nostimme maljat isän kunniaksi. Cheers, isä ja vaari. Elämä jatkuu lapsissa.

Isällä oli tapana sanoa, että ihminen voi olla niin laiska, että jos on reikä sukassa, valuu siitä ulos. Tässä se vaaria muistuttava on nukahtanut kesken sukanlaiton?

Naisten välisestä ystävyydestä

Viime aikoina on lehdissä uutisoitu useampaan kertaan, kuinka jonkun lapsen syntymäpäiväkutsuille ei tullut yhtään vierasta. Lapsi odottaa kellon lähestyessä h-hetkeä, ja ketään ei saavu. Tästä suivaantuneena vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä paikallislehtiin tai postanneet facebookiin asiasta kertovan tarinan. Seuraavaksi saamme lukea, kuinka lapsen oven takana seisoo joukko nykyajan sankareita; Teemu Selänne tai Duudsonit.

Itse olin lapsena outo lintu. Kävin eri koulua kuin muut asuinalueellamme, ja ystäväpiirini oli rajoittunut koulutovereihin, ja pariin pihan kaveriin. Onnekseni pihakavereista sain ystäviä, jotka ovat vielä tänäänkin elämässäni, enkä joutunut jäädä odottamaan omia sankareitani oven taakse tulevaksi.

Aikuisiällä ystävyys ja ystävyyden mittarit ovat erilaisia kuin lapsena. Lapsena kaveri oli se, joka ehti ensimmäisenä kysyä "ooksä mun kaa?" Kirjoiteltiin Ystäväkirjaan ja vaihdettiin kiiltokuvia. Ulkona keinuttiin keinussa ja kilpailtiin siitä, kumpi keinuu korkeammalle.

Aikuisiällä ajattelen niin, että oikeaan ystävään voi todellakin luottaa. Ystävä auttaa tarvittaessa, vaikka vaan olemalla tukena. Luottaminen minulle tarkoittaa sitä, ettei epäile ystävän puheita tai tekoja. Itse haluan olla läsnä ystäväni elämässä. Oikea ystävä tietää, ettei yhteydenpitoon tarvita jokapäiväistä kontaktia. Tarina jatkuu siitä mihin jäätiin edellisen kerran tavatessa.

Kaikilla meillä on se tavallinen ystävä. Ystävä, jonka kanssa näkee aina silloin tällöin, ja jonka elämä on kohdallaan. Hänellä ei ole suurempia kriisejä menossa koskaan, ja hän käyttäytyy ihan normaalisti, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin kellekin meistä. Hän puhuu ruuan kilohinnasta ja lasten yhteishausta. Kertoo, kuinka taloyhtiössä ruvetaan tekemään remonttia, ja millaiset kaakelit hän haluaa kylpyhuoneeseen. (Valkoiset, tietenkin). Hän käyttää Sloggeja, ja juhlissa Norlynin tukisukkahousuja. Tiedät hänen vanhempiensa nimet ja sairaudet. Hän on mukava, mutta välillä vähän tylsä. Tavallinen, normaali, turvallinen ystävä.

Tämä ystävä pitää miehistä ja on ollut useita kertoja naimisissa. Aina uuden miehen tavatessaan hän on varma, että nyt tällä kertaa, NYT se osuu oikeaan. Hänen haaveissaan vanhuus ei ole yksinäinen, ja siihen kaipuuseen hän etsii täyttäjää. Tämä ystäväni on iloinen, naurava ja hauska. Hän jaksaa iloita asioista kuin lapsi, ja sen vuoksi miehet hänestä pitävätkin. Siksi minäkin hänestä pidän. Tämän ystävän kanssa voi höpötellä kaikkea maan ja taivaan välillä, eikä hän tuomitse, kuten en minäkään tuomitse häntä. Ja kaikella rakkaudella kutsumme toisiamme lortoiksi, koska olemmehan me tämmöisiä miehiin meneviä:)

Kouluaikojen ystävä on se, joka on lasten kummi, ja joka toimi aikoinaan kaasona. Hän on se, joka on nähnyt sinut parhaimmillasi ja pahimmillasi. Elämä on kuljettanut eri teitä ja eteenpäin, mutta silti on jotenkin tärkeää, etteivät välit katkea. Hän on ollut ystävä niin kauan, ja hänen mukanaan kulkee pala historiaa. Hän on kuin sisko, se parempi sisko, jota sinulla ei koskaan ollut.

Läheisriippuvainen ystävä soittelee päivittäin. Ellei hänen puheluunsa vastaa heti, jättää hän viestin. Seuraavaksi hän on jo oven takana. Tämä ystävä on epävarma itsestään, ja on löytänyt sinusta jotain, mitä ihailee. Sinun itsevarmuutesi ja aurasi saa ystävän onnelliseksi. Jos teidän ystävyytenne väliin tulee muita, astuu kateus kehiin. Läheisriippuvainen ystävä haluaa omia sinut yksin itselleen.

Ystävän ystävä on se, jonka kanssa olet tekemissä ainoastaan siksi, että sinun on pakko. Ystäväsi on löytänyt uuden tuttavuuden, jonka kanssa hän viettää aikaa. Yrität löytää paikkaasi kolmiodraamassa, ja siedät ystävän ystävää. Joka on itseriittoinen, ja luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Mutta nielet ärsytyksen tunteen, koska arvostat ystävääsi niin paljon.

Entinen ystävä on se, jonka kanssa ennen juttelit ja kerroitte kaikki yksityiskohdat elämästänne. Hänen takiaan otit rokulipäivän töistä, kun hän ei yksin uskaltanut mennä lääkäriin. Jossain vaiheessa jotain tapahtui. Hän löysi uuden miehen, sinä muutuit, hän muuttui. Ette enää osaa puhua toisillenne, kun "ilmoja on pidellyt".

Bailuystävä on se, jonka kanssa lähdet "vain yksille", ja päädyt selviämisasemalle tai vieraan miehen sänkyyn. Luultavasti olet onnistunut katkomaan kyntesi ja hävittämään lompakkosi, mutta ainakin teillä oli taatusti hauskaa. Puoliakaan et muista, mutta ystäväsi saattaa muistaa osan illan kulusta. Tämän ystävän kanssa olet tutustunut poliisiin, sukupuolitautiklinikkaan ja kimppakivaan.

"Ystävyys on elämän suola". Tämä pitää varmasti kutinsa, sillä elämä ilman ystäviä olisi mautonta ja hajutonta; tylsää. Ystävät tuovat elämään särmää ja sisältöä monella eri tavalla. Ystävien kanssa voi setviä niin lastensa kuin miestenkin aiheuttamia kuhmuja. Olenkin muistuttanut erästä ystävääni jokusen kerran, että miehiä tulee kuin metrojunia. Ystävät kannattaa kiinnittää pikaliimalla kiinni.

                                   Työkavereilta saatuja synttärilahjoja;)

Kaikelle on aikansa

Kaikelle on aikansa. Huvittuneena olen seurannut erästä poikani ystävää, joka odottaa aina viikonloppuiltaisin äitinsä ottaneen pari konjamiinia. Sen jälkeen hän pyytää lupaa erinäisiin asioihin, milloin yökyläilyihin, milloin rahaa. Siinä on nuori mies tajunnut, miten kannattaa toimia saadakseen haluamansa.

Moni rakastunut ihminen on saattanut karkottaa mielitiettynsä karkuun sillä, että on pulpauttanut suustaan maagisen rakkaudentunnustuksen liian aikaisin. "Rakastan sinua" voi olla maailman ihanin asia kuulla, tai lähtöpassi. Toisaalta, ellei osaa toimia ajoissa rakkausasioissa, voi rakkauden karkottaa myös hitaudellaan. Jos toinen on valmiina etenemään suhteessa, ja toinen jahkaa ja jahkaa, voi onni mennä ohi. Kuka sitä sanoo, että aikaa on loputtomiin?

Nuorena avioliitossani kerroin kaiken tärkeän ensin äidilleni, ja sen jälkeen miehelleni. Raskaudetkin, ne sai äiti kuulla ennen miestä kahden ensimmäisen kohdalla. Irtautuminen vanhemmista on tärkeä prosessi, mihin nyt itse neljän nuoren äitinä olen perehtynyt sydänjuuriani ja kyynärpäitäni myöten, tällä kertaa toiselta kantilta. Oma irtautuminen tapahtui liian myöhään, sillä se oli äidilleni vaikea paikka. Hän oli saanut ottaa kantaa kaikkeen mahdolliseen, ja yhtäkkiä tämä syntymäoikeus häneltä poistui. Itse äitinä kannustan lapsiani irtautumaan minusta, muttei se tarkoita sitä, ettenkö auttaisi tai olisi läsnä tarvittaessa.

Milloin on hyvä aika lapselle muuttaa pois kotoa? Meillä se oli keskimmäisen pojan kohdalla silloin, kun kuvittelin Iltasanoman lööppeihin kissankokoisin kirjaimin, kuinka perheriidan päätteeksi poika soitettuaan Ensiferumia taukoamatta läpi yön sai äitinsä sekoamaan lopullisesti ja äiti pahoinpiteli pojan kaulimella.Nyt meillä meneekin hyvin, ja kaulin on vain leipomista varten esillä.

Nuorten yhteishaun aika on parhaillaan. 15-16-vuotiaat yrittävät miettiä, mitä he haluavat tehdä isona. Jollei ole mitään tiettyä mielessä, monet tarjoavat lukiota vaihtoehdoksi. "Siinä ehtii miettiä jokusen vuoden". Itse olen pojilleni tarjonnut suoralta kädeltä ammattikoulua ihan yhtä hyväksi vaihtoehdoksi. Saa edes yhden ammatin siinä "miettiessään". Nyt on aika sille, että vasta vähän aikaa sitten vaipoissa ollut nuorimmaiseni haparoi miettiessään kiinnostuksen kohteitaan. Jalkapallohan se on, mutta missä sitä voisi opiskella täysipäiväisenä;)

Pelottavaako?

En ole ikinä suostunut katsomaan kauhuelokuvia ennen kuin nyt. Elän perheessä, missä haisee sukkahiki, kolisee cokis-tölkit ja parasta viihdettä ovat kauhuleffat. Katson niitä yleensä joko selkä telkkariin päin, tai tyyny naaman edessä. Jos ehdin nähdä jotain pelottavaa, huudan kuin... tyttö. Myönnän, että pelkään.

Ihmisten pelon aiheina voivat olla mitä vaan. Työkaverini, joka pelkää kissoja, tuli kyläilemään. Hän seisoi käyntinsä ajan keskellä olohuoneen lattiaa ja väänteli naamaansa kauhusta kankeana. Hän oli sitä mieltä, että Maisa oli kissoista ehdottomasti paras. Maisa oli koko vierailun ajan sohvan alla piilossa.

Työskennellessäni aiemmassa työtehtävässäni vierailin päiväkodeissa pitämässä uskontokasvatustuokioita lapsille. Hyvin usein lapset nostivat puheenaiheeksi kuoleman. Lapsille kuolema on paljon helpompi ja luonnollisempi asia kuin aikuisille. Lapset kertovat, kysyvät, surevat ja jatkavat matkaansa. Aikuisille kuolema näyttäytyy niin suurena kysymysmerkkinä, ettei siitä voi aina edes keskustella. Asia, mitä ei voi hallita, eikä sopia päivämäärää. Lapset katsovat ylös taivaalle, ja vilkuttavat siellä olevalle läheiselleen tai lemmikilleen, ja heidän päivänsä voi jatkua.

Entinen puolisoni oli oppikirjaesimerkki siitä, miten kuolema voi olla keskustelun aiheena kiellettyjen listalla. Hänen kanssaan ei voinut miettiä sitä, mitä jos? Jos hän olisi kuollut liittomme aikana, en todella olisi tiennyt edes sitä, miten hän olisi halunnut itsensä haudattavan. Ja jos minulta kysytään, niin vastaus on, ettei tarpeeksi syvää monttua löydy sen ympäristöjätteen hävittämiseksi:)

Kun kerroin ihmisille avioerostani vuonna 2009, sain hyvin erilaisia vastaanottoja ilmoitukseeni. Eräs ihminen spontaanisti tokaisi, että miten voin erota ja jäädä yksin. Hän toi julki oman suurimman pelkonsa; yksinäisyys. Joku voi elää toisen ihmisen kanssa vain sen vuoksi, ettei kestä yksinoloa. Parempi yksin kuin huonosti kaksin onkin parempi kaksin kuin pelokkaasti yksin.

Lapsistani yksi kärsii järjettömästä neulakammosta. Hänet on pitänyt nukuttaa, että saadaan otettua verikokeita. Ennen nukutusoperaatiota yritettiin verikokeeseen lähtöä puudutusaineen avulla; laitettiin Emlat käsiin, ja lähdettiin autolla terveysasemalle. Kaveri pääsi terveysaseman pihalle, ja otti siitä ritolat, juosten karkuun bussipysäkin suuntaan. Tajusin jossain vaiheessa pelon saaneen  alkunsa siitä, kun kunnon äiti joskus lapsen ollessa pieni istui penskan päällä laboratorion lattialla huutaen :"ottakaa nyt se näyte" , ja labratäti iski neulaa suoneen. Lääkäri oli määrännyt silloin näytteen, kun epäiltiin keuhkokuumetta. 

Mielestäni pahin rikos itseään kohtaan on kuitenkin se, jos ei uskalla toteuttaa itseään, jos pelkää elää. Jonain päivänä huomaa, että elämä on ohi. Kaikki tekemättömät asiat jäivät tekemättä, kun pelotti aloittaa. Uudet tuttavuudet jäivät solmimatta, kun ei uskaltanut sanoa "hei". Jäi huonosti toimivaan liittoon roikkumaan, kun ei peloissaan uskaltanut muutakaan. Isäni odotti eläkkeelle jäämistä, ja aikaa matkusteluun. Hän oli ikänsä tehnyt työtä ja elänyt "sitten kun" - elämää. Hän ei ehtinyt tehdä haluamiaan asioita. Hän sairastui ja kuoli 64-vuotiaana.

Mitä olen elämäni aikana oppinut peloista? Joitain asioita on tarve pelätä, pelko voi olla terve reaktio eloonjäämisen kannalta. Ei kannata lähteä vieraiden matkaan, oikaista heikon jään kautta tai harrastaa seksiä ilman kumia ellei halua vanhemmaksi;) Jos mieli tekee opetella balettitanssijaksi aikuisiällä, niin antaa mennä.  Tai kuorolaulanta, burleski tai jopa kirjoittaminen. Haittaako se, jos joku nauraa? Kateellisia siitä, kun eivät itse uskalla. Kaikki, elämä, vaatii pelon selättämistä. Minä olen matkalla eteenpäin siinä. Otin avioeron, erosin edellisestä työstäni, aloin kirjoittamaan. Ehkä jonain päivänä katson kokonaisen kauhuleffan ilman tyynyä enkä edes kilju;)