Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Ystäväni näytti minulle dokumentin, mikä kertoi pahasti alkoholisoituneesta miehestä. Mieheltä kysyttiin, uskooko hän kohtaloon vai ihmisen omaan valintaan. Miehen vastaus jäi mietityttämään minua, hän kertoi uskovansa kohtaloon. Dokumentin lopussa kerrottiin miehen menehtyneen, syynä oli alkoholin liiallinen käyttö useiden vuosien ajan.
Olen asunut aina Laajasalossa, lähiössä. Olen muuttanut äitini, isäni ja mummoni kanssa Laajasaloon asumaan kun olin 11 kuukauden ikäinen. Mummoni oli ollut Helsingin kaupungin asuntojonossa 17 vuotta, ennen kun sai asunnon. Kaksion, mihin muutti myös nuori pari vauvan kanssa. Laajasalossa asun edelleen ja omat lapseni ovat kasvaneet täällä. Äitini asuu edelleen samassa talossa, mihin muutimme vuonna 1970. Juuremme ovat juurtuneet syvälle. Kohtaloko meidät tänne heitti? Olenko tehnyt tietoisen valinnan, kun asun edelleen kotikonnuillani?
Lapsuuteni muistoissa viikonloppuihin sisältyi paljon juhlia. Lapset saivat juosta rapussa edestakaisin asunnoista toiseen, leikkiä myöhään ja juoda limupullolliset. Aikuiset olivat ensin iloisia, sitten outoja. Jossain vaiheessa iltaa joku aikuisista tappeli, ja lapset komennettiin kovalla äänellä nukkumaan. Naapurin miehestä muistan, kuinka hän hoki aina jossain vaiheessa iltaa "pupparuppuppum" ja oli hauska lasten mielestä. Myöhemmin iltayöstä hän huitoi veitsen kanssa vaimoaan, ja heidän lapsensa juoksi meille karkuun. Siihen aikaan ei tainnut lastensuojelu toimia samalla tavalla kuin nykyään, ja yhteisö kasvatti lapsia.
Kun sain omat lapseni, päätin, etten halua heidän näkevän juopuneita aikuisia kotonaan. En halunnut lasteni kokevan turvattomuutta, mitä vanhemman alkoholinkäyttö aiheuttaa. Tein valinnan omalla kohdallani, meillä ei juotu alkoholia.
Kävin yläastetta koulukavereiden kanssa, joista osa on menestynyt elämässään. Tai ehkä voisi sanoa, että sitä tavallista elämää lapsineen, koirineen ja Farmari-Volvoineen. Joillain ei mene niin hyvin. Joillain on ulkoinen habitus kuin 70-vuotiaalla, ja päivät soljuvat ikuisessa pöhnässä. Eräs entinen koulukaverini totesi oltuaan istumassa kosteaa viikonloppua paikallisessa äitinsä kanssa, että tämä on hänen elämäänsä. Täällä hänkin tulee istumaan seuraavat 20 vuotta. Ei tämä muutu miksikään. Kohtaloko siinä puhui?
Opiskelin päihde- ja mielenterveyspuolta opinnoissani. Lapsuudenaikaiset kokemukset elävät mukana muistoissa, samoin oma koettu elämä, ja siihen vaikuttaneet ihmiskohtalot ja käänteet. Minua on aina kiinnostanut ihmisen tapa toimia, ja selittää omaa toimintaansa. En usko pelastavani ihmisiä, mutta voin kertoa eri vaihtoehdoista ja antaa ihmisen itse tehdä valintansa jatkoaikansa suhteen.
Kohtalo vai valinta. Onko kohtaloon uskominen keino sanoa, ettei tarvitse ottaa vastuuta omasta elämästä? En voi sille mitään, että juon, lyön tai syön. Koska muutkin ympärillä tekevät niin, minunkin täytyy. Kohtalo on määrittänyt tieni. Entä jos uskoisinkin omaan valintaani? Valitsen olla juomatta tänään, vaikka se on vaikeaa. Valitsen itseni, totean ehkä tarvitsevani apua. Valitsen oman hyvinvointini, oman itsekunnioitukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti