Lihava, laiha vai sopiva?

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Katsoin tv:stä klippiä, missä varmaan monelle kuuluisa henkilö toteaa "kun tapasitte, neiti X painoi 25 kg vähemmän kun tänään. Tilasitko itsellesi tämmöisen morsiamen?" Tv-ohjelmaa mainostava klippi näyttää, miten mies vastaa EI.

Olen joutunut näkemään tv:stä vyöryvää materiaalia, missä kohteena on ihmisten ulkonäkö. Minä en käsitä, mikä oikeuttaa miehen sanomaan noin puolisolleen? Tai ihan vastavuoroisesti naisen miehelleen? Eikö jokaisen pitäisi olla vastuussa omasta kehostaan, ja ulkoinen on ulkoista, sisin tärkeintä suhteessa. Mikä tarve ihmisillä on retostella elämäänsä telkkarissa ja esitellä vartaloaan kuin esinettä? "Onko vieressäsi sohvalla pullukka"- tyyppiset ohjelmat lisääntyvät jatkuvasti. Ilmeisesti niitä katsotaan, sillä muutenhan niitä ei tuotettaisi sellaisia määriä. Missä kohtaa on menty metsään siinä, että ihmisen yksityisyys on vapaata riistaa. Miten vuonna 2015 arvuutetaan hyvä ihmisyys? Onko se kiinni kilomääristä ja ulkoisesta olemuksesta?

Odotin ensimmäistä lastani vuonna 1992 ollessani 22-vuotias. Ennen raskautta olin ollut ihan normaalimitoissa, ehkä jopa hoikka. Huolimatta siitä, että oksensin raskausajasta 8 kuukautta, sain kerrytettyä kiloja melkein 25 kiloa itselleni. En ollut huolissani siitä, ainoastaan tulevan lapsen voinnista. Sama juttu toistui muissakin raskauksissa, lihoin yli 20 kiloa. Ex-puolisoni kauniisti minua kannusti kertomalla, että näytän rantautuneelta valaalta (syyn sanaan ex ymmärrätte..).  Kilot kuitenkin lähtivät milloin milläkin konstilla, oli Painonvartijan kuuria, itsestään hävinneitä kiloja lasten perässä juosten ja paras oli imettämällä ja litralla jätskiä päivässä kadotetut kilot.

Nykypäivänä olen huomannut, kuinka odottavat äidit puputtavat heinää ja juoksevat Motivus-tunneillaan lapsiveden lorahtamiseen saakka. Raskautta edeltävissä mitoissa on oltava tunti synnytyksen jälkeen; tästä hyvänä esimerkkinä Kate Middleton. Ulkonäkö kuin suoraan Pariisin muotiviikoilta pari tuntia synnytyksestä. Ajellessani työmatkaani näen juoksurattaita työntäviä äitejä vauvojen kanssa. Tämä kaikki on minulle täysin käsittämätöntä, mutta tarpeellista liene sitä toteuttavalle? Itse koen olevani tarkka ulkonäöstäni, mutta ymmärrän lasten mukana tuomat ilokilot, samoin iän tuomat haasteet. Enää ei voi olla kuin 20-vuotiaana, vaikka mieleltään olisikin.

Työmarkkinoilla työntekijöitä arvotetaan ulkonäön mukaan. Lihavaa työnhakijaa ei kannata kutsua työhaastatteluun, sillä voihan lihavalla olla työtä haittaavia sairauksia eikä tämä jaksa samalla tavalla tehdä työtään? Tämän takia kannattaakin tänä päivänä miettiä kaksi kertaa, laittaako työhakemukseen tai cv:en kuvaa lainkaan.

Entä jos onkin liian laiha? "Voi ei, sä näytät ihan sairaalta, söisit nyt jotain, näytät tosi pahalta, onko sulla joku sairaus". Ero lihavan ja laihan ihmisen välillä on se, että laihalle voi kommentoida suoraan päin naamaa. Lihavalle harvoin kukaan kommentoi, ajatus pyörii vaan päässä. Laiha ihminen ei ehkä saa nostettua painoansa vaikka haluaisi. Itse olen kokenut tämän, kun sairastin sappikiviä, ja laihduin radikaalisti. Sain kuulla olevani anorektikko. Ajanjakso oli henkisesti aika raskasta, kun ei tiennyt mikä vaivasi, ja läheiset loksuttivat leukojaan sen lisäksi ulkonäöstä.

Jokaisen ihmisen on itse haluttava muutosta itseensä, on kyse sitten ulkoisista seikoista tai sisäisestä muutoksesta. Sen vuoksi minä en näe mitään hyvää nykytrendin ohjelmaformaateissa, missä ihminen myy kasvonsa ja kehonsa tv:n välityksellä muiden pällisteltäväksi. Halu muutokseen on lähdettävä muusta kuin ilmaisesta hääpuvusta tai rahapalkinnosta.

Niin köyhän niin kuin rikkaankin...

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Voiko hyvässä asemassa oleva koskaan ymmärtää köyhän tilannetta?

Emme voi tietää, mitä tapahtuu ihmisten kulissien takana. Emme näe ulkokuoren taakse. Näemme sen, mitä ihminen kertoo, ja miltä hän näyttää.

Olen kuullut erittäin hyvin toimeentulevan ihmisen kertovan omasta nuoruudestaan ja opiskeluajoistaan, miten hänellä ei ollut helppoa. Hän on joutunut kasvamaan siksi ihmiseksi mitä on nyt, siihen asemaan mitä on nyt, omilla avuillaan. Hän on nuorena tehnyt töitä äärettömän paljon, syönyt kaurapuuroa sisäfilepihvin sijaan, ja säästänyt rahaa. Hän on tehnyt valinnan, eikä hänellä ole lapsia. Tänään hänen ei tarvitse kaupassa miettiä, kuinka paljon hän voi käyttää ruokaan. Hän asuu omistusasunnossa, mistä ei ole velkaa.

Toinen esimerkki on ihminen, joka on tehnyt erilaisia valintoja elämässään. Tämä henkilö halusi lapsia. Hän meni naimisiin. Hän opiskeli alalle, missä ei ole korkea palkkataso. Hänkin söi kaurapuuroa sisäfilepihvin sijaan, vaikka ei ruvennutkaan asuntosäästäjäksi. Hän sai lapsia, yhteensä kuusi lasta, ja kaikki rahat menivät lasten koulutukseen, harrastuksiin ja auton vakuutuksiin. Jossain vaiheessa tuli avioero. Hän putosi kahden työssäkäyvän aikuisen perheestä yksinhuoltajaksi, ja huomasi olevansa köyhä. Hänen määräaikaista työsuhdettaan ei enää jatkettu, ja hän on työttömänä työnhakijana. Hän on joutunut panttaamaan kaiken mahdollisen jo aikoja sitten, mistä on voinut saada rahaa.

Ero hyvintoimeentulevan ja tämän päivän köyhän välillä on huomattava. Jos on rahaa, voi mennä kauppaan ja ostaa mitä tarvitsee. Ei tarvitse laskea, että päiväbudjetti on 15 euroa koko perheelle, millä pitää saada niin vessapaperit kuin suihkusaippuatkin ostettua. Olen sitä mieltä, että on aivan turha miettiä ja syyllistää ihmisiä liikalihavuudesta tai hyvinvointisairauksista niin kauan, kuin yhteiskunnassa tilanne on päin puuta.

Kaikkein huonoimmassa asemassa olevilla ei ole mahdollisuutta ostaa terveellistä ruokaa ja tehdä terveellisen ravinnon mukaisia ratkaisuja niin kauan kuin heiltä leikataan jatkuvalla syötöllä rahoista pois. Kuinkahan moni kehtaa ilman häpeää kertoa dyykkaavansa lähikaupan roskiksesta ruokaa lapsilleen ja seisovansa ruokajonoissa, kun raha ei riitä.

Rikas voi mennä lääkäriin silloin kuin on tarve. Työssäkäyvällä on työterveyslääkäri, minne saa ajan vaikka viikonloppuisin. Köyhällä sairastaminen tarkoittaa terveyskeskuksesta ajan saamista ihmeen kaupalla tai sairaalan päivystyspolille menemistä illalla tai viikonloppuisin. Köyhällä ei ole varaa mennä yksityiselle lääkärille.

Tiedän edellisen työni kautta niin paljon tarinoita siitä, miten asiat voivat mennä vikaan huolimatta omasta halusta. Ei kukaan toivo joutuvansa tilanteeseen, että tilillä on 2 euroa kun seuraava palkkapäivä tulee. Eiköhän sitä toivoisi, että olisi se vararahasto yllättäviä sattumuksia varten, mistä vanhemmat opettivat nuorena. Ei raskasta hoitotyötä tekevä toivoisi ulosoton iskevän jokaiseen palkkaan, niin että käteen jää vaan pakollinen suojaosuus. Ei ihminen halua joutua tilanteeseen, missä tiputtaa/lopettaa omaehtoisesti lääkitystään, koska rahat eivät riitä apteekkikäyntiin.

Kysymykseni olikin, voiko hyvässä asemassa oleva koskaan ymmärtää köyhän tilannetta? Entä muistaako entinen köyhä, miltä se tuntui? Entä onko sillä väliä, miten toinen ymmärtää? On, koska aito empatia ja pyyteetön auttaminen on ainoa asia, mikä voi muuttaa asioita parempaan suuntaan. Voi olla myötätuntoinen, voi lainata rahaa, voi itselleen esittää olevansa ymmärtäväinen ja nukkua seuraavan yönsä hyvin. Todellisuuden elämisen vaikeudesta tietää kuitenkin se, joka murehtii tänäänkin äitienpäivänä, millä huomenna ostaa kaupasta lapsille ruokaa.

Luottamusta henkilönä?

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Olen entinen kirkon työntekijä ja diakoni. Vapahtajamme kuoli puolestamme ristillä, ja siitä syystä minäkin kannan ristiä tatuoituna rintaani.

Monta vuotta seurakunnassa työskennelleenä ja luottamushenkilönä sittemmin, on uskoni horjunut. Ei Jumalaan, vaan ihmisiin. Niihin, jotka työskentelevät ristin alla ja joiden pitäisi elää esimerkkinä, toimia niin kuin saarnaavat. Pahempaa ulkokultaa tai kaksinaamaisuutta en ole nähnyt muualla, mihin olen törmännyt seurakunnan sisällä. Vallankäyttö ja "hyvä veli"-toiminta kukkii vielä tänäänkin, uskaltaisin väittää.

Työntekijänä ihmistä arvotetaan sen mukaan, mistä suvusta on lähtöisin ja millainen hengellinen tausta on. Ei riitä, että antaa kaikkensa työajalla, sillä myös hengellisen työntekijän olematon vapaa-aika on käytettävä seurakunnan toiminnassa. Muille työyhteisön jäsenille on raportoitava, missä tapahtumissa ja messuissa on tullut käytyä ja millainen saarna on papilla ollut. Ulkonäkö ja mielipiteet eivät saisi erottua massasta. Seurakunta on sellainen suojatyöpaikka, missä persoonat kukkivat. Kunhan kukkiminen tapahtuu kulisseissa, ja ulospäin ollaan hajuttomia ja mauttomia.

Toki seurakuntaelämäni aikana olen törmännyt useaan työntekijään; lapsityössä, diakoniassa, suntioita, nuorisotyöntekijöissä, jopa pariin pappiin, joiden olen nähnyt tekevän työtä sydämellään ja ihmislähtöisesti. Yleistys siitä, että KAIKKI olisivat mätiä omenoita on kärjistetty, mutta sen sinä, rakas lukijani, jo ymmärsit. Nämä arjen auttajat ovat niitä hiljaisia, arkipäivän enkeleitä, jotka jäävät ilman kiitosta muiden suuriäänisten poimiessa rusinat pullista. Ilman heitä ei mikään seurakunnissa toimisi. He auttavat ja kuuntelevat ihmisten hätää kirkon auloissa ja lapsityön tiloissa. He kulkevat rinnalla ja tarjoavat kupin kahvia sitä tarvitsevalle.

Luottamushenkilönä saa olla ihminen, joka on yhteiskunnallisesti valveutunut ja tehnyt työuraansa joskus sata vuotta sitten. Joukkoon on äänestetty viimeisen kahden vaalikauden aikana myös nuoria ja naisia, mutta saavatko he äänensä kuuluviin on toinen juttu. Ukkomafia puheenjohtajana toimivan kirkkoherran kanssa jyrää pöytäkirjassa esitetyt asiat läpi, ja "tyttöjen" äänet hukkuvat äärettömyyteen. Luottamushenkilöinä näkee ihmisiä, joilla on valtava tarve pönkittää omaa egoaan ja vallantarvettaan. Myös kunnallisvaalien alla hiljaista kampanjointia tapahtui seurakuntien sisällä, mikä on mielestäni aivan väärä foorumi.

Luottamushenkilöistä osalla ei ole selkeää tietoa seurakuntatyöstä. Heille on helppo myydä valmiiksi pureskellut päätökset. Joillain henkilöillä on selkeä oma agenda takana; he ovat henkeen ja vereen esimerkiksi lähetystyön puolesta puhujia, ja näillä ihmisillä kaikki asialistalla esitetyt asiat värittyvät ainoastaan yhden työmuodon kautta. Heillä ei ole yleisnäkemystä koko seurakunnan yhteisestä hyvästä, mikä olisi toivottavaa luottamustoimessa olevalta ihmiseltä.

Viimeksi kokouksessa istuessani mietin todella kovasti sitä, mikä on oma jaksamiseni tällä foorumilla. Kahden ja puolen tunnin kokoustamisen kohdalla klo 20.30 ruvetaan höpertämään siitä, minkä värisiä ja mallisia tuoleja hankitaan kirkolle. Tai luottamushenkilö kysyy tosissaan, miten vapaaehtoiset (me luottamushenkilöt) olemme esillä seurakunnan juhlapäivänä? "Ettei aina vaan seurakunnan työntekijät ole näkyvillä"? Teki mieleni ääneen sanoa, että olisiko kultatuolissa kantaminen ympäri kirkkoa tarpeeksi hienoa ja näyttävää? Vai pitäisikö kaikkien pärstäkuvat suurentaa kirkon aulaan, mihin yhteyteen voisi lisätä pienen omakehu-selityksen kuvan alle.

Omaa teologiaani kuvaa lähimmäisenrakkaus; toisesta kanssakulkijasta välittäminen. Olen opiskellut diakoniaa, missä pääpaino on niiden auttamisessa, ketä muut eivät auta, tai edes näe. Käytännön teologiaa ja diakoniaa voi toteuttaa kuka vaan ja koska vaan. Siihen tarvitaan halua, empatiakykyä ja omia henkisiä resursseja. Tähän tarvitaan myös auttamisen ammattilaisia juuri sinunkin lisäksesi. Heitä, meitä, löytyy niin kirkon diakoniasta kuin kaupungin työntekijöidenkin seasta. Kuvittelin itse luottamushenkilöksi päästessäni toteuttavani tätä pyyteetöntä auttamistyötä. Nyt huomaan olevani vain ärsyyntynyt. Luottamushenkilönä kamppailen ääneni kuulumisen puolesta, työntekijänä äänestin jaloillani jo vuosia sitten.

Voisi sanoa, että kirkon meno on täysin munatonta menoa. Soudetaan ja huovataan enemmän kuin Elokuun biisissä. On vaikea ymmärtää vuositolkulla jatkuvaa huopaamista asioista, jotka vaatisivat tiukkaa kannanottoa ja sen takana pysymistä. Naispappeus, homoseksuaalisuus, avioliittolaki. Yksittäiset kirkon nimissä puhuvat henkilöt nousevat estradille, ja tuovat esille oman (suppean/syrjivän/tasa-arvon vastaisen) näkökulmansa asiaan.  Tästä johtuen kirkosta on eronnut joukolla seurakuntalaisia. Uskon itse, että selkeä tieto kirkon kannasta kerralla ja kunnolla toisi lopun tälle hölmöilylle.

Seurakunnan työntekijänä koin olevani alimpaa kastia, sillä en koskaan yltänyt samaan kuin muut kanssani työskentelevät. Minä en osannut heittää käsiäni ilmaan keskellä Itäkeskusta ja huutaa: "Halleluja". En kokenut tarpeelliseksi sanoa pienten päiväkerholaisten vanhempainillassa, että Pokemon-kortit ovat suoraan Saatanasta. En osannut käyttää uskonnollista kieltä tai heittää väliin siteerauksia suurilta ajattelijoilta. Olen se mikä olen, käytännön- ja ihmisläheinen ihminen, joka puhuu ihmisten ymmärtämällä kielellä. En koe tarpeelliseksi käydä kirkossa näyttäytymässä sen vuoksi, että todistelisin uskoani muille. Suhteeni yläkertaan on kunnossa, ja käyn omat keskusteluni vaikka autoa ajaessani tai illalla sängyssä.Tämän pitäisi riittää, mutta se ei selkeästi riitä. Vielä tänäkään Herran vuonna 2015.