Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Jännittää. Tieto siitä, että kohta meitä on kolme. Miehellä ei ole ennestään lapsia, joten kaikki on hänelle uutta. Joka päivä hän kyselee jotain pientä asiaan liittyvää. Vastailen välillä jo vähän tiukempaan sävyyn, että "kerron kyllä, jos on jotain uutta". Heti sen jälkeen tulee huono omatunto. Toinen on innoissaan, ja huolestunutkin, ja minä tiuskin. Sitä ne hormonit kai teettää.
Mies alkaa valmistautumaan lapsen tuloon. Päivän aikana hän yhtäkkiä seisoo työhuoneeni ovella, kysyen, onko minulla jotain pahasti kesken. Hän on ruvennut katselemaan autoja netissä, sillä eihän meidän nykyinen kulkupeli sovi lapsiperheelle. Seuraavaksi mietitään, minne sänky laitetaan ja millaisessa on hyvä nukkua. Itse harmittelin, että juuri kun sain oman huoneen, joudunkin siitä luopumaan. No, lapsethan tuo niin paljon iloa elämään, että jostain kannattaa luopuakin.
Käymme päivittäin kävelyllä, syömme terveellisesti. Alkoholi on jäänyt pois. Olemme kertoneet ystäville, että aloitimme fitness-kuurin. Haluan olla paremmassa kunnossa, kun lapsi saapuu. Tiedän aiemmasta, että vanhemmuus vaatii jaksamista. Syöttämistä, ulkona perässä juoksemista, yövalvomisia ja haasteiden selättämistä.
Kävelylenkeillä miehen kanssa puhumme arvoista ja omista lapsuuden kasvatusmalleista. On hyvä etukäteen miettiä, missä on menty omasta mielestä puskaan. Minä uskon rajojen asettamiseen, ja niin tuntuu mieskin uskovan. Ehkä me onnistumme yhdessä tehtävässä.
Kaiken valmistautumisen, pähkäilyn, puhumisen ja autojen katselun jälkeen saamme puhelun: "Äiti, mun asumiskuviot järjestyi sittenkin, en mä tuukkaan teille asumaan. Mut kiitos tosi paljon teille, ootte rakkaita".
Haluan toivottaa hyvää äitienpäivää kaikille äideille tällä kuvitteellisella tarinalla!
Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Luulen, että jokaisessa suvussa on sellainen. Täti, tai saattaa se olla mummokin, ellei joku muu sukulainen. Lasten mielestä hassunhauska, mutta aikuiset tietävät totuuden. Tätiä kuvaillaan sanoilla persoonallinen, sanavalmis, taiteellinen ja oman tien kulkija. Täti pukeutuu juuri niin kuin haluaa, ja usein tädin näkeekin hyvin epäsovinnaisissa vaatteissa.
Täti pitää isoista hatuista ja käsilaukuista. Lapsille käsilaukut ovat kuin aarreaittoja, sillä niiden syövereistä löytyy kissakarkkeja ja marmelaadeja. Ikävää on, että karkit ovat säilöytyneet kassin pohjalla vuodesta -70. Suvun vanhemmat yrittävät kauniisti selittää lapsille, ettei tädin namuisia kannata syödä, mutta kuuroille korvillehan ne varoitukset kaikuvat. Lapset ovat vähän samaa maata tätien kanssa, yhtä höppäniä.
Tädin koti on kuin kaatopaikka. Mitään ei ikinä voi heittää pois! Kotona on sulassa sovussa setä-vainaan vanhat pyhäkalsarit, käytetyt servietit ja ensimmäisen kissan tuhkauurna. Kodissa on vaikea kulkea, saatikka löytää istuinpaikkaa tavarapaljouden seasta. Ilmassa leijuu pöly, ja tädin puheen keskeyttää säännöllinen aivastussinfonia.
Täti on nuorempana usein ihan mukava, mutta eksentrinen. Vanhempana tädin tapa puuttua asioihin alkaa olla kärkevämpää, ja se ei enää tunnu niin mukavalta. Itse rupeaa miettimään kaikkia niitä kertoja, kun täti tarjosi karkkia, ja tökkäisi samalla vatsaan sanoen "kyllä tuonne uppoaa, eikös vaan". Mieleen palaa myös ne kerrat, kun oli omasta mielestään hyvinkin kaunis kampaajakäynnin jälkeen, mutta täti maiskautti huuliaan todeten, että "pää on kuin petolinnun peräpää".
Täti oli nuorempana kova lukemaan, ennen kuin kaihi pahanen iski silmiin. Murhamysteerit ja salaliittoteoriat olivat kova sana, ja ne ikään kuin elivät tädin omassakin elämässä. Täti keksi sukulaisten elämiin liittyen tarinoita, varsinaisia draamoja, joita kertoi totena niin muille sukulaisille kuin kylän miehille. Milloin oli setä-vainaalla aviottomia lapsia Tallinnassa saakka, milloin joku omista lapsista oli vieraissa käynyt ja lapsenlapsi olikin postimiehen. Itse täti ei tietenkään ollut isänsä tekele, vaan jonkun paljon hienomman ja rikkaamman, peräti pankinjohtajan tytär. Pankinjohtaja ei vaan tytärtään koskaan omakseen myöntänyt, ja siitä täti omassa narratiivissaan katkerana kertoili kaikille, jotka vielä jaksoivat kuunnella.
Kun tätiä viimein viimeiselle matkalla hyvästeltiin, oli paikalla paljon ihmisiä. Osa tunsi tädin mukavan puolen, sen miten hän osasi kauniisti puhua lapsille ja hyvät kahvit keitellä. Toinen osa tunsi tädin kaksipiikkisen kielen ja salaa mietti, pidätteleekö maan multakaan tädin myrkyllisyyttä. Testamentin luvussa se nähtiin: tädin lempisukulaiset, ne ruskeakieliset, saivat tädiltä kultaa ja mirhamia. Muille oli täti nimennyt erikseen tavaroita, joita jokainen saaja pelonsekaisella tunteella vuorotellen haki. Joku sai kissavainaan uurnan, toinen setä-vainaan vanhat pyhäpöksyt. Se, joka tädin mielestä oli aina laihdutuskuurin tarpeessa, sai vaa'an ja vanhoja ananaspurkkeja. Suvun kauneimmalle naiselle täti testamenttasi tekohampaansa. Täti varmisti, että hänestä puhutaan vielä pitkään ja tarinat suvun tädistä elävät.
Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Yhtenä aamuna hampaita harjatessani katseeni sattui oikeassa kädessäni olevaan pieneen arpeen. Siitä se ajatusten laukka sai alkunsa, ja rupesin miettimään ihmisten elämän aikana saamia näkyviä ja näkymättömiä arpikudoksia.
Oma pieni arpeni kädessä tuli useita vuosia sitten, tappelun tiimellyksen keskellä lapsukaisen kanssa. Lapsi päätti sanallista riitaa tehostaa puraisemalla pikkaisen äitimammaa kädestä. Useinhan siinä käy niin, ettei omia voimiaan tunne. Niin nytkin, ja jälki jäi. Onneksi vaan ulkoinen. Arpi muistuttaa minua siitä ajasta, kun välillä oli vaikeaa saavuttaa sanallista yhteyttä. Nyt ovat välimme muuttuneet kahden aikuisen väleiksi. Koen suurta iloa siitä, miten tänään voimme kommunikoida ja iloita toistemme seurasta tavatessamme.
Ollessani yhdeksän ikäinen äitini totesi minulle, että selässäni oleva luomi on poistettava. Hänen mukaansa sain miettiä asiaa ja kertoa, kun olen valmis operaatioon. Aikaa kului vuoden verran, enkä ollut valmis. En varmasti olisi ollut vieläkään, ellei äiti olisi pakottanut sairaalaan leikkuupöydälle. Pelkäsin niin paljon, että lattiaan pultattu pöytä tärisi. Lääkäri hoiti mallikkaasti homman, mutta arpihan siitä jäi. Omaa syytä, kun ei uskallus riittänyt asiaa hoitaa aiemmin ja luomi oli kasvanut jo lähes viiden sentin kolikon kokoiseksi. Tämä kokemus opetti minua jo silloin, että joskus pienempi paha voi todellakin olla pienempi paha.
Arpia, tai traumoja, tulee väkisinkin. Miten niihin suhtautuu, miten niitä käsittelee, on toinen juttu. Arpiin on saatavilla apteekista erityistä voidetta, mitä voi säännöllisesti rasvaamalla - kipukohtaa sivelemällä - hoitaa. Näin arpi vaalenee, ellei melkein häviä. Entä henkiset traumat, onko niihin olemassa salvaa, mitä annostelemalla voi kipu kaikota? Auttaako aika, säännöllinen kuunteleva korva tai toisen ihmisen halaus? Voiko ikävät kokemukset lakaista maton alle ja unohtaa, vai nouseeko mattoon jossain kohtaa pahkura, mihin väkisinkin kompastuu?
Äiti-ihmisenä on kamalaa tajuta, että on saattanut aiheuttaa omalle lapselleen traumoja! Lukiessani kirjaa fobioista käsitin, että näin on saattanut tapahtua. Helposti siirtää omia pelkojaan jälkikasvulle, vaikkapa nyt järjetöntä käärmefobiaa. Onneksi kyse ei ole mistään sen kummemmasta, koska tämän kanssa pystyy elämään. Ja hei, antaahan se kivoja mahdollisuuksia kavereille järjestää ylläri-pylläreitä vaikkapa leikkikäärmeiden avulla..
Henkiset arvet voivat olla syvällä, eikä niitä aina itse edes näe tai ymmärrä niiden olemassaoloa. Saattaapa vaan käyttäytyä kummasti jossain tilanteessa, tajuamatta miksi. Joku meistä voi olla tarpeeksi valistunut ja ehkä käynyt läpi omaa historiaansa käsittääkseen omat kipukohtansa, muttei kaikilla ole sitä mahdollisuutta, resursseja tai edes halua siihen. Joskus olen itse miettinyt, että olisiko helpompaa vain seilata elämäänsä päivästä toiseen ajattelematta, miksi toimii niin kuin toimii?
Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen kyennyt työstämään aika pitkälle omien arpieni syntyhistoriaa. Ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi lyömässä päätäni seinään ja aiheuttamassa niitä lisää itselleni. Olen saanut ympärilleni ihmisiä, jotka toimivat peilinä ja ovat antaneet minulle mahdollisuuksia pohtia ääneen kysymystä, miksi? Toivon, että jokainen muukin saisi tämän mahdollisuuden, sillä elämä on jatkuvaa kehitystä - jotkut omista arvistani ovat jo ehtineet vaalentua ja osa tässä elämän pituisessa juoksussa jopa kadota kokonaan. Toisinaan maton kulma nousee, ja ilmoille pölähtää käsiteltävää. Sekin on kasvua, ja onneksi sitä saamme halutessamme tehdä viimeiseen hengenvetoon asti.
Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
"Annappa ku mie huastelen", aloitti ukko tarinansa. "Suattaapi olla totta, tai suattaapi olla olematta".
Ukko tunsi naisen, joka oli kerran hänet hurmannut. Nainen oli ollut niin kovin eloisa, naisen nauru oli jäänyt kaikumaan ukon päähän kuin seireenien kutsu. Ukko muisteli, että naisen askel oli silloin kauan sitten ollut kepeä, kuin nainen olisi kävellyt metrin maan päällä. Ja kuinka naisesta huokuikaan seksuaalisuus, sen saattoi melkein tuntea naisen kulkiessa ohi. Ainakin ukko saattoi sen kuvitella, iltaisin, maatessaan yksin kylmässä vuoteessaan.
Nainen eleli elämäänsä. Hän oli elänyt jo yhden elämän, nyt railakkaasti rallattaen seilasi toista eteenpäin. Aamuisin hän heräsi hypähtäen uuteen päivään, vetäen verhot ikkunan edestä vauhdilla, kuin syleillen ja huudahtaen huomenta koko maailmalle. Päälleen hän valitsi vaatteet, jotka puhuttelivat häntä juuri sinä päivänä, leikitellen ajatuksella, miten voisikaan tänään olla merirosvokuningatar tai perheeltään karannut prinsessa. Päivisin hän hymyili työssä, kaupassa kassoille ja bussissa kuljettajalle. Naapureille hän huikkasi iloisen "hein" kotiin tulleessaan. Iltaisin hän kiipesi sänkyynsä, lämpimään, ja nukahti tyytyväisenä päiväänsä.
Naisen ensimmäinen elämä ei ollut helppo. Hän kantoi edelleen elämästä painoa, mikä näkyi joskus, kun verho heilahti. Silloin hän ei jaksanut hymyillä kassoille eikä bussikuskille. Niinä iltoina hän toivoi, että joku vieressä silittäisi häntä kuin kissaa silitetään. Juuri niin kuin kissa haluaa ja juuri silloin kuin sille sopii.
Sellaisena hetkenä eteen astui mies puhuen salakieltä, ja sai naisen haukkaamaan myrkkyomenasta. Nainen ei aluksi ymmärtänyt, että sisällä kasvava tunne on myrkytys, ja mies sen aiheuttaja. Nainen etsi syitä muualta, käänsi kiviä ja kantoja. Nainen oli huojentunut, kun mies hävisi kuin varas yöhön. Se mies olikin ollut. Nainen ymmärsi eläneensä toisen elämän, ja saaneensa vielä mahdollisuuden uuteen.
Ukko ei usko silmiään, kun sattuu naisen kanssa samaan aikaan samaan paikkaan. He päätyvät kahville ja siitä vuoden kuluttua yhteiseen osoitteeseen. Miehen ei enää tarvitse nukkua yksin. Haaveet naisesta osoittautuvat päivästä toiseen kulkevaksi helmijanaksi, osa helmistä rosoisempia, osa omaisuuksien arvoisia, mutta yhteinen.
Tänään nainen on jo vanha, askel ei enää lennä eivätkä helmat hulmua kuin nuorena. Hiukset ovat harmaantuneet ja eloisuus on muuttunut rauhallisuudeksi. Nainen muistelee vuosia, jolloin vielä jaksoi tanssia ja laulaa aamuun asti. Kolmannen elämänsä aikana hän on saanut sen, mitä toivoi: viereensä kallion, johon luottaa. Yöllä hän herää siihen, että ukko kuorsaa vieressä ja silittää häntä kädestä - kuin kissaa silitetään. Aamulla ukko kysyy, oliko naisella joku hätä yöllä. Silloin nainen nauraa, sitä hersyvää nauruaan, ja sanoo, että ei. Kunhan varmisti, että toinen on siinä vieressä.
