Silloin nuorena kaikki oli toisin

Nuorena kaikki on erilaista. Kuvitelma rakkaudesta, ja rakkauden kohteesta on erilainen kuin nyt keski-iässä. Nuorena ulkonäkö on tärkein kriteeri omaa Prinssi Uljastaan valitessa, tai minulla ja parhaalla ystävälläni aikoinaan, Jon Bon Jovi oli toivomuslistalla numero uno.

Kun aika vierii ja silmälasit astuvat kehiin, ei haittaa, vaikka vastapuoli olisi vähän muodoiltaan kuin K-kaupan Plop plop-pallo ja nenästä pilkistäisi pari eksynyttä karvaa. Eihän sitä itsekään ole enää kedon kaunein kukkanen, liekö koskaan ollutkaan. Nuorena omat kuvitelmat itsestään vaan tuppaavat olla aika suuria.

Nyt talvisaikaan sitä on tyytyväinen, kun jaloissa kasvaa karvaa lämmittämässä  ihanasti. Kesän tullen melkein harmittaa, kun pitää sheivata itsensä ihmisen näköiseksi. Hiukset on hyvä pitää pitkinä, niin ne on helppo vaan kieputtaa Myy-tötterölle, ja avot- valmiina lähtöön. Näkökyky on vähän sinne päin, ja olen saanutkin lupauksen suurennuslasista ystävältä seuraaville kynttiläkutsuille. Ettei taas tarvitse vinkua katalogi kädessä ja pyytää lukuapua.

Nuorena muistan miettineeni kerran teatterin vessassa, kun viereiseen koppiin meni erittäin elegantti nainen, ja hetken päästä kopista kuului komea pierufanfaari. Nyt ymmärrän. Naisetkin pierevät. Kun ikää tulee, niin kyllä. Itse en sitä ole tehnyt kun kerran viiden vuoden aikana miesystäväni kuullen, mikä oli erehdys. Suhde oli katkolla sen jälkeen viikon. Hän järkyttyi liikaa;)

Ruokailutottumuksista olen oppinut sen, että kaikki mitä suuhunsa tuppaa, kerääntyy vatsaan ja takamukseen. Mutta jos hetken verran edes kuvittelee olevansa jollain laihennuskuurilla, luoja auttakoot, se pari hassua kiloa tippuu kyllä rintavarustuksesta. Siinä sitä sitten voi kiitellä ihmisiä onnentoivotuksista, "ei, en ole raskaana, en odota kolmosia", miettiä, että mitä tekisi niiden roikkuvien patalappujen kanssa, ja iltaisin voikin itkeä itsensä uneen. Syötyään ensin paketin Hk:n sinistä makkaraa ja Ben & Jerryn jäätelöä.

Nuorempana sitä oli tapana miettiä, mitä sanoo. Nykyään on jo niin itsevarma, ettei näytä välittävän muiden ajatuksista tuon taivaallista. Se aiheuttaa joskus hassujakin tilanteita. Sängyssä ei kannata sanoa miehelle, että renkaatkin pitäisi vaihtaa. Tai että hän näyttää Pertti Kurikalta saadessaan. Tai että "mä vaan mietin tässä niitä perunoita". What? Niin. Sammakot olisi syytä pitää suussaan.

Onneksi yleensä miehille, kunnon miehille, käy kuten kunnon naisillekin. Heillä huumorinkukka kehittyy vuosien kuluessa, eikä elämä ole enää niin vakavaa. Yhdessä on hyvä nauraa kommelluksille, ja niille nykyajan nuorille. Mutta se on sanottava, että sen Jovin kelpuuttaisin kyllä vieläkin. On se sen verran nami.

Sanonpa vaan, että..

Olen elänyt lapsuuteni, elämäni, vahvan äidin vaikutuspiirissä. Äidilläni on vastaus kaikkeen ja myös niitä "hyviä" neuvoja roppakaupalla. Äidilläni on myös sanontoja, joita hän on jakanut minulle lapsesta saakka. Osa on syöpynyt sieluni syövereihin niin voimakkaasti, etten pääse niistä irti. Osan olen jatkanut eteenpäin lapsilleni, vaikka vannoin etten sitä tee. Mummoni juuret on Pohjanmaalta, Kauhajoelta, ja sanonnat ovat perujaan alunperin mummolta.

"Opeta omasi vaikka tikun nokasta paskalle". Jos joku ottaa kantaa lasten tekemisiin väärällä tavalla, niin näin sitä sitten sivalletaan sanojalle! Mielikuvana varsin hauska, kun rupeaa miettimään, että miten se luonnonlakien mukaan oikein onnistuu. Muistan kerran tätä käyttäneeni, kun joku vanhempi naisihminen kaupassa rupesi opettamaan minulle lasten kasvatuksesta. Ympärilläni huusi neljä tenavaa, enkä ollut kovin vastaanottavainen juuri sillä hetkellä kasvatusneuvoille.

"Jumala rankaisee". Jos äitini olisi kovin uskovainen, tässä voisi olla järkeä. Mutta ei hän ole. Tätä sanontaa vaan on kiva hokea, ja syyllistää lapsia jos he tekevät jotain niin sanotusti pahaa. Se voi olla mitä vaan; istua jalat sohvapöydällä, korottaa ääntään, katsoa väärällä tavalla. Toki se voi oikeasti olla jotain eettisesti väärin tehtyä, vaikka valehtelua. Sama se, kaikkeen pätee sama tuttu sanonta. Ikävää on, että olen siirtänyt sanonnan myös omille lapsilleni kauttani. Mikä vielä pahempaa, uskon tähän. Olen saanut itseni kiinni tilanteissa, missä luulen tehneeni väärin, ja ääni päässäni sanoo äitini äänellä: Jumala rankaisee. (Todettakoot tässä vaiheessa, että en sairasta mielenterveyden sairautta, enkä oikeasti kuule ääniä pääni sisällä).

"Tulee merkintä papereihin". Äitini on siis sitä mieltä, että jos ihminen menee julkisen terveydenhuollon piirissä olevaan lääkäriin, ja kertoo vaikka olevansa väsynyt tai masentunut, siitä tulee merkintä papereihin. Nykyaikana sähköiseen järjestelmään, mitä ilmeisemmin. Tarkoittaen sitä, ettei missään saa ääneen sanoa olevansa väsynyt tai loppu. Tähän sanontaan törmäsin hänen suustaan ensimmäisen kerran  silloin, kun olin saanut ensimmäisen lapseni, joka huusi taukoamatta kaikki yöt putkeen unihäiriön takia. En saanut kertoa siitä missään, koska tulee merkintä. Paitsi että pakkohan siitä oli kertoa, kun naapurit valittivat ympäri pihoja kulkevasta nuoresta äidistä, jonka lapsi vaan huutaa ja äiti on kuin zombie... Olen yrittänyt kysyä äidiltäni, miten tämä merkintä näkyy? Kun joku merkitty ihminen menee lääkäriin, rupeaako tietokoneen ruudussa välkkymään iso punainen teksti: "Huomio!"? Hän ei osaa tähän vastata, mutta on varma merkinnästä.

"Tästä ei puhuta tämän neljän seinän ulkopuolella". Kts. edellinen. Sukua läheisesti sille. Tulee mahdollinen merkintä.

"Hyvältä mieheltä suljetaan yksi silmä, pahalta kaksi". Näin minua neuvottiin avioliiton satamaan soljuessani vähän yli parikymppisenä.  Äitini mielestä maa ei kannakaan kuin huonoja miehiä, joten mitä enemmän ukkoaan huijaa, sen parempi. Onneksi olen osannut ajatella omilla aivoillani ja olla eri mieltä. Uskon tasa-arvoiseen suhteeseen miehen ja naisen välillä. No, ei ehkä joka uutta käsilaukkua tarvitse erikseen esitellä, ellei siitä tiedustella;)

"Nauru pitkästä ilosta" kertoo aika tarkalleen siitä, että lasten ei tarvitsisi kuulua eikä näkyä. Liika hauskanpito on merkki siitä, että kohta ollaan mierontiellä. Ja sitähän ei kukaan halua. Kunhan elämänsä kulkee eteenpäin päivästä toiseen naama mutrullaan, kyllä se siitä. Vahingonilo toki sallitaan, se tuo sen tarvittavan ripauksen hauskuutta elämään!

Tiedostamme tai emme, siirrämme eteenpäin lapsillemme omia tapojamme ja sanojamme. Kannattaa miettiä, mitkä niistä ovat siirtämisen arvoisia. Itse olen käynyt tyttäreni kanssa keskustelua aiheesta. Hän ei ota sanontoja yhtä vakavasti kuin minä, mistä olen tyytyväinen. Elämä jatkuu jälkipolvissa muutenkin. Ja miten se menikään; Pojasta polvi paranee.

"Ain laulaen työtäs tee"

Seuraava tarina on täysin fiktiivinen. Tarinan kirjoittaja ei ole vastuussa tarinan aiheuttamista omantunnonpistoksista tai kysymyksistä: "kertooko se minusta?" Vastaus on ei. En tunne sinua;)

Olipa kerran, suuren kaupungin syrjäisessä osassa, työpaikka. Siellä työskentely oli kuin hölmöläisten valonkanto säkeillä torppaan. Yksi kantoi valoa sisään, ja muut ihmettelivät vieressä, taputellen itseään selkään ja kehuen omaa erinomaisuuttaan.

Itse työntekijät olivat kuin 7 kääpiötä, mutta tässä tarinassa kaikki ovat naisia, ja kaikkihan tietävät naiset. Työkavereina varsinaisia hyypiöitä. Esimiehenä heillä oli maailman pätevin ja kaunein nainen, varsinainen Pahatar, joka aloitti aamunsa peilin edessä kysellen: ketä kyykytän tänään?

Porukan Viisain oli ollut työssään jo pitkään, liian pitkään. Hän oli ystävällinen kaikille, niin asiakkaille kuin työtovereillekin. Hän auttoi töissä, ja vapaa-ajalla. Hän osasi niin paljon enemmän kuin moni muu. Se harmitti muita, että Viisas oli niin viisas, ja vielä niin ystävällinenkin. Onneksi ei sentään tyrmäävän kaunis. Se olisi ollut liikaa.

Jörö oli AMMATTILAINEN. Jos ei joku sitä tiennyt tai ymmärtänyt, Jörö kertoi sen hyvin pian. Hän oli ainakin sata kertaa pätevämpi kuin muut työntekijät, ja antoi muiden kuulla siitä. Hänen asenteensa oli täysin vinksallaan, muttei hän itse huomannut sitä, patsastellessaan oman egonsa valokeilassa. Ylenkatse asiakkaita ja työkavereita kohtaan oli kuin sappinestettä.

Ilopillerinä porukalla oli Lystikäs, joka oli aina hyvällä tuulella. Hän ilahdutti kaikkia hauskoilla tarinoillaan ja muisti kysyä, jos jollain oli paha mieli. Hän oli pidetty ja kohtelias asiakkaille. Jöröä tietenkin ärsytti Lystikkään iloisuus. Ei työpaikalla saanut olla kivaa!

Uneliaalla oli vaikeuksia nukkumisen kanssa. Työ oli niin rankkaa, että stressi näkyi uniongelmina, ja Unelias käveli kuin zombie pitkin työpaikan käytäviä. Uneliaisuus teki Uneliaasta epävarman työssään, ja se olikin helppo paikka, mihin esimies pystyi tarttumaan. Miten käy Uneliaan työsopimuksen jatkon, jatkuu seuraavassa osassa?

Nuhanenällä oli jatkuvasti tauti päällä. Kun yksi tauti loppui, toinen alkoi. Sairaslomaa sairasloman jälkeen. Työt kasaantuivat ja muut työkaverit valittivat salaa esimiehelle. Nuhanenä hoippui töihin puolikuntoisena, istui toimistolla yömyöhään, jäädäkseen taas seuraavana päivänä sängyn pohjalle. Kuka auttaisi Nuhanenä parkaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kantaa syyllisyyttä sairaudestaan?

Ujo oli uusin työpaikalla. Hän oli luonteeltaan niin kamalan ujo ja sisäänpäinkääntynyt, mutta näytti sen kummalla tavalla. Hän esitti asiansa hyökkäämällä ja ilman hymyn häivää. Työkaverit saivat hänestä kuvan, että hän on kylmä ja tunteeton, vaikka oikeasti hän toivoi vaan hyväksyntää muilta.

Vilkas oli porukan nuorin, boheemi maailmanmatkaaja, jolle elämä oli värikäs leikki. Hän kuvitteli osaavansa tehdä työtä, mutta suurimman osan päivää hän haaveili, hyppeli ja söi intialaista curryä. Vilkkaan kädet eivät pysyneet paikalla hetkeäkään, ja ellei ollut varuillaan, saattoi saada osuman.

Yhteistä kaikille oli, että he luulivat itsestään liikoja. Kaikilla oli harhakuvitelma siitä, kuinka juuri he ovat parempia kuin vierustoveri. Eräänä päivänä, parin vuoden päästä tästä päivästä, siellä suuren kaupungin syrjäisessä osassa, koko toimisto lakkautettiin. Kukaan heistä; ei esimies, se Pahatar, ei Viisas, ei Jörö, ei Lystikäs, ei Unelias, ei Nuhanenä, ei Ujo eikä Vilkaskaan, saanut uutta työtä. Nyt he ovat kortistossa ja kertovat tarinaansa kaikille jotka jaksavat kuunnella. Kuinka he olivat jotain joskus. Timanttiyksilöitä.

Hyvät neuvot kalliit

Ystävät ja tuttavat tuntuvat aina tietävän, miten juuri sinun olisi parempi elää elämääsi. Omat luurangot kaapissa unohtuvat helposti siinä silmänräpäyksessä, kun pääsee miettimään ratkaisua toisen ongelmiin. "Eroa töistä, jätä se mies, sano lapselle, että on aika itsenäistyä, rupea lenkkeilemään".

Kuinka helppoa on neuvoa toista, kun neuvojen seurauksista ei tarvitse kantaa vastuuta. Ilmaan heitetty neuvo, millä ei ole sanojalle muuta kuin hyvä tarkoitus ja oletus siitä, että tietää toisen elämästä kaiken tarpeellisen. Teon toteuttajalle neuvolla saattaa olla kauaskantoiset merkitykset. Olen itse saanut elämässäni neuvoja, joiden tarkoitusperiä olen miettinyt pitkään vielä jälkikäteenkin. Kaikki neuvothan eivät ole annettu hyvällä tarkoituksella, joskus motiivina voi jotain muutakin. Valitettavan usein näkee ympärillä kuinka neuvominen voi olla holhoavaa, ylhäältä alaspäin tulevaa ohjetta, miten elämä pitäisi elää, vaikka se voisi olla rinnalla kulkevaa, rakentavaa mietintää toisen ehdoilla.

Avioeroni jälkeen eräs erikoisimmasta neuvoista mitä sain, oli entiseltä työtoveriltani. Hän sanoi, että minun kannattaisi mennä lähikapakkaan, ja etsiä sieltä itselleni mies. Näin asiayhteydestä irrotettuna tämä voi kuulostaa laimealta, mutta historiani tuntien ei neuvossa ollut järjen hiventäkään. En kaivannut elämääni lähikapakan "Penoja", ja suhtautumiseni alkoholiin on kaksipiippuinen. Voin itse nauttia lasillisen pari kertaa vuodessa, mutta saan henkisen hepulin kännisistä miehistä. Niitä on nähty ja kuultu ihan tarpeeseen.

Olen saanut myös hyviä neuvoja, sellaisia, mitä olen voinut harkita hyödyntäväni. Paras on ollut se, että häiriköivään entiseen puolisoon pidetään mahdollisimman vähän yhteyttä; minimoidaan kontaktit. Tämänkin suhteen tein itse päätöksen, miten käytän neuvoa, hyödyt ja haitat punniten.

Työssäni en voi antaa ihmisille valmiita ratkaisuja, pystyn kertomaan heille vaihtoehtoja. Voin kysyä heiltä, miten ihminen itse oli ajatellut ongelman hoitaa? Meillä jokaisella on omanlaisensa historia, ja jokainen rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Ei meille voi olla samanlaista ratkaisuakaan, edes samaan ongelmaan. Sen tähden kammoksunkin valmiita neuvoja. En myöskään katso olevani oikea ihminen asettumaan toisen yläpuolelle, enkä ottamaan vastuuta toisen ihmisen elämän valinnoista.

Äitinä neuvoja on pakko antaa lapsilleen, hehän kysyvät niitä aina, vaativat jopa. Itsekin myönnän pyytäneeni neuvoa äidiltäni viimeksi pari viikkoa sitten. Niin, vanhemmat kulkevat mukana neuvoineen, otimme me niistä vaarin tai ei. Vanhempien neuvojen tulisi olla niitä, mihin voi luottaa.Vaikeaa on se, miten ohjata lasta itse tekemään omia ratkaisujaan ilman sitä tunnetta, että häntä on ohjattu tai neuvottu tekemään niin. Tai jopa tekemään väärän ratkaisun. Hyvät neuvot kalliit, tai varsinaista nuorallatanssia ja joskus saattaa pudota korkealta. Kuka silloin korjaa katkenneet luut? Kenen kaappiin ne piilotetaan? 

Elämää eläintarhassa

Kerroinkin jo esittelyssäni, että meillä on neljä kissaa. Siinä missä jokainen lapsi on erilainen luonteeltaan, samoin on kissatkin. Jokainen on täysin oma persoonansa. Tämä on nyt postaus eläimistä, eli kaikki allergiset, ei kannata edes aloittaa lukemista..

Ensin meillä oli koiria. Oli Luna, joka nyt asuu Lohjalla Jannen kanssa, kun Luntsu ei osannut käyttäytyä lasten kanssa. Se piti lapsia puruleluna. Sitten tuli Romeo, iso karvakorva Pietarista. Koira, joka korviensa puolesta näyttää lepakolta. Romssu asuu nyt vanhimman poikani kanssa, ja vierailee Maman luona säännöllisesti. Romeolle otettiin kaveriksi Somerolta kaverin kesäpaikasta Nemo. Nemon veli Simba meni ensin tyttärelle asumaan, mutta Simba pönttöili siellä niin paljon, että se muutti sitten aika nopsaan tänne meille. Siinä välissä, ennen Simban muuttoa, oli meille ehditty ottaa Rekku Rescuen kautta Tiitus. Ja viime syksynä tuli Maisa. Kaikki kissat ovat iältään noin kolmivuotiaita.

Nemo ja Simba ovat puoliksi maatiaisia, puoliksi ragdolleja. Simba oli aluksi muuttaessaan varautunut, eikä ottanut kontaktia niin helposti ihmiseen. Nykyään se on aina kiehnäämässä, ja aamuisin sillä on tapana suihkuni jälkeen nuolla jalkojani "puhtaaksi" karhealla kielellään. Simba on kissoista hierarkian alimpana, ja sillä puolestaan on tapana antaa Romeolle kuonoon muistutuksia siitä, kuka on kuka. Simban erikoisuutena on kännykät. Se jostain kumman syystä himoitsee puhelimia, ja tiputtelee niitä pöydiltä alas, minkä jälkeen pureskelee niitä parhaan kykynsä mukaan. Vitsinä meillä onkin ollut, että Simba yrittää soittaa eläinsuojeluun apua itselleen..

Nemo on joukon Vaahteramäen Eemeli, se joka keksii porukan päättömyydet. Pureskelee käsilaukkuni rikki, teroittaa kyntensä kalliiseen samettituoliin, varastaa paistinpannulta kokonaisen pihvin tai poikani tyttöystävältä korun. Nemolla on fiksaatio hiuksiini, tai ehkäpä käyttämääni hiuslakkaan. Olen usein herännyt päiväunilta siihen, että joku tukistaa minua. Ei, se on Nemo Nemssis, joka narskuttaa menemään hiustukko suussaan.

Tiitus oli meille tullessaan pieni rääpäle. Se nukkui ensimmäiset yöt nuorimman poikani huoneessa, ja siitä pitikin tulla hänen kissansa. Tiitus kuitenkin päätti, että hän on kissa, joka kulkee omia polkujaan. Tiituksella on monta lempinimeä; Dj, Tiitsi, Läski. Tiitus liikkuu silloin, kun ruuasta on kyse. Se nappaa härskisti tassullaan lautaselta sapuskaa nenäsi edestä. Tiitus on se pullukka, joka istuu sohvalla vieressäsi.

Maisa on porukan ainoa tyttö. Maisa tuli meille aikuisena kissana, se on kodinvaihtaja. Aluksi meni aikaa kolmisen viikkoa, ennen kuin Maisa uskalsi tulla poikien joukkoon sohvan alta. Sen jälkeen elo onkin ollut sopuisaa. Maisa on kova tyttö puskemaan, ja innoissaan huomiosta kellahtaa kumoon kyljelleen kuin kaatumatautinen. Maisalla on toinen kulmahammas vähän kuin Draculalla. Vieras ihminen saattaa säikähtää sen puskiessa, että kissa puree. Ei kyllä pure, vaan Maisa puskee ja kehrää, kiehnää ja kellahtelee.

Meillä on käynyt hyvä tuuri, koska kaikki kissat huushollissamme ovat kilttejä. Kukaan ei pure eikä raavi, ja ainoastaan yhdet verhot olen joutunut vaihtamaan toisiin. Vika oli varmasti siis verhoissa, koska Simba repi ne systemaattisesti alas joka ikinen päivä. Muihin verhoihin ei ole koskettu.

Olen siis hullu kissanainen. Tiituksen tultua olin vakaasti päättänyt, ettei enempää. Sitten näin Maisan etsivän kotia, ja tein elämäni pisimmän ajoreissun melkein Turkuun saakka. Ihan kissan takia. Nyt olen jälleen päättänyt, ettei kissoja tule enempää. Tämä nelikko on toimiva lauma.

Tässä on kuva Nemon aikaansaamisista; kaveri on päättänyt ihan itse vaihtaa hiekat, ja peitellä ne pyyhkeillä:)

Kohti ääretöntä - ja sen yli

Elokuvassa Toy Story Buzz Lightyear toteaa: "Kohti ääretöntä - ja sen yli". Lause kuvaa mielestäni hyvin äitiyttä. Silloin, kun jossain mielessään alkaa haaveilemaan omasta jälkikasvusta, ei voi millään tietää, mitä kaikkea vanhemmuus - äitiys- tuo tullessaan. Äitiydessä on niin paljon ääretöntä tunnetta, sellaista, mitä voi sanoittaa, ja sellaista, mitä ei osaa tai kehtaa sanoittaa. Usein edes parhaalle ystävälleen. Äitiyteen sisältyy niin lukemattoman paljon tabuja, mitä ei kuulu rikkoa. Kukaan äiti ei halua otsalleen huonon äidin polttoleimaa, se on varma. Työskentelen alalla, missä olen törmännyt äiti-ihmisiin, joilla ei aina mene ihan niin kuin Strömsössä. Silti huoli lapsista on läsnä. Silloinkin, kun kuppi maistuu tai mielenterveys horjuu.

Silloin kun äitini sai minut, aika oli erilainen. Äitiyden arvot olivat erilaisia silloin, samoin silloin kun minä sain lapseni. Tänään äitiyttä arvotetaan taas vähän eri mittareilla, mutta perusasiat pysyvät. Lapsen etu ja oikeus hyvään lapsuuteen on a ja o. Miten sitä mitataan, on asia erikseen. Olen seurannut vierestä erästä odottavaa äitiä, joka on ilmoittanut jo nyt ennen lapsen syntymää, että hän aikoo olla äitiyslomalla vain 6 kk. Sen jälkeen isä jää lapsen kanssa kotiin. Se on heidän perheensä valinta. Tuleva äiti on saanut osakseen paljon arvostelua. Olen nähnyt kuinka hän on pahoittanut mielensä. Isilläkin on oikeus jäädä lapsen kanssa kotiin, mutta se aiheuttaa äidille syyllistämistä?

Oma äitini oli vain 19-vuotias saadessaan minut. Kun olin nuori, minulle hoettiin suvun toimesta, että josko kohta olisi lapsia tulossa? Tulihan niitä, neljä kappaletta. Olin 22-vuotias, kun ensimmäinen lapseni näki maailman, 28-vuotias, kun sain neljännen lapseni. Niitä vuosia voisi kutsua minun elämäni ruuhkavuosiksi, sillä elämä oli täynnä vaippoja, lääkärikäyntejä, nukkumattomia öitä, huutoa ja hampaiden kiristystä. Vastavuoroisesti elämässä oli myös laulua, naurua, tussilla sutattuja naamoja, leipomista, naamiaisia, lasten juhlia, ulkoilua naapurin rouvien ja lasten kanssa, satuhetkiä, yhdessäoloa. Nyt lapseni ovat kaikki jo isoja. Voin muistella taaksepäin, ja olla onnellinen siitä, että jaksoin.

Vanhin lapseni, tyttäreni, on valmistumassa ammattiin nyt keväällä. Hän on sosiaalinen ja avoin. Kun hän oli pieni tyttö, oli hän yhtenä aamuna päättänyt yllättää minut, ja oli laittanut leipomukset keskelle keittiön lattiaa. Kulhoon hän oli laittanut kermaa, munia, sokeria, jauhoja. Ja nallekarkkeja. Hän oli leipomassa  pullaa äidille! Edelleenkin hän on varsin omatoiminen, mutta nykyään osaa kysyä neuvoa, jos ei ole varma, mitä reseptiin kuuluu.

Vanhin poikani opiskelee sosiaalialaa. Hän muutti vähän aikaa sitten koiramme kanssa opettelemaan itsenäistä elämää. Hän on aina ollut erittäin taiteellinen, ja piirtänyt uskomattoman hienoja ja yksityiskohtaisia teoksia. Pienenä hän saattoi istua tuntikausia rakentamassa Legoilla. Hän pystyi näkemään kolmiulotteisesti ja rakensi ilman ohjeita mitä ihmeellisempiä rakennelmia.

Keskimmäinen poikani on aina ollut kiinnostunut maailmasta. Hän oppi lukemaan jo 5-vuotiaana, ja sen jälkeen on lukenut kirjoja kaikesta mahdollisesta. Ensin eläimistä, sitten historiaa myöhemmällä iällä. Muistan hänestä eritoten sen, kuinka hän ei vauvana aamuisin itkenyt. Hän odotti sängyssään kädet ojossa ja hymyili minulle kun menin häntä hakemaan. Sellaisessa valkoisessa pinnasängyssä, mihin olin maalannut nallekarhun kuvan.

Nuorin pojistani oli kooltaan pienin syntyessään ja kasvaessaan. Hän on aina ollut ketterä ja liikunnallinen. Hyvin pienenä hän kiipeili pihalla telineessä muiden mukana, ja mummo oli kauhusta kankeana vieressä peläten, että pieni putoaa. Ei pieni pudonnut, sillä pieni oli kuin marakatti liikkeissään. Edelleen hän on taitava liikunnallisesti, ja mielestäni seuraava Litmanen. Sen lisäksi hänellä on käytännön älykkyyttä ja huumoria, millä pesee jotkut hölmömmät aikuisetkin.

Äitiys on pesti, mille ei ole loppua. Ei työehtosopimusta, ei palkkaneuvotteluja, ei kesälomaa. Joskus voi saada helpon pestin, ja lapset voivat olla yhteistyökykyisiä, niitä helppoja, juuri niitä, mitä näet naapureilla. Usein näin ei ole, vaan joudut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, toistamaan sen sata kertaa, "koska olen sinun äitisi, siksi", ja saat naamaasi sellaisia herjauksia, ettet olisi ikinä uskonut. Joskus miettii, oliko se tämän arvoista, ja olisiko tähän ryhtynyt, jos olisi ollut tämä kaikki viisaus olemassa silloin, kun höperöi lapsen saamisen halussaan. Ääretön, päättymätön työsarka. Vaikka lapsi täyttää 18-vuotta, ei vastuu pääty silti. Äiti on äiti aina.

Minulta on joskus kysytty, että kenet lapsistani antaisin pois, jos pitäisi? Kysymyshän on aivan järjetön, eihän kukaan täysjärkinen siihen oikeasti voi vastata. Kysymys kuuluu, tekisitkö kaiken samalla tavalla, eläisitkö elämäsi samalla lailla?

Ensimmäinen kerta - eikun siis teksti;)

Miksi minä olen täällä? 

Poikani innoittamana, joka aloitti bloggailun juuri myös, pyysin häntä auttamaan vanhaa äitimuoriaan, jolla tekniikka ei tosiaankaan ole aina hallussa. Tässä sitä nyt mennään. Yritän saada aikaiseksi ensimmäistä tekstiäni blogiin..

Olen niitä ihmisiä, joilla suu käy tasaiseen tahtiin, aina on asioihin jotain sanottavaa. Myöskin pää prosessoi jatkuvalla syötöllä, maailmassa on niin paljon asioita, mitä on mietittävä ja mihin on ratkaisu keksittävä. Tai yritettävä keksiä. Tahti on hengästyttävä, kun koko ajan on mentävä, tehtävä, toimittava.

Olen 45-vuotias. Nainen parhaassa iässä. En laiha, en lihava, mutta vähän painoindeksini ihanteen yli. Haistatan sille, tänäänkin olen syönyt kolme laskiaispullaa. Koska halusin. Elämästä pitää saada nauttia.

Minulla on neljä lasta, joista enää yksi asuu kotona. Tai lapsia ja lapsia, ovatten kaikki aikuisia tai melkein aikuisia, kun nuorinkin on jo 16-vuotias. Eilen tämä kyseinen heppu kysyi minulta, että kumpi tässä huushollissa onkaan se aikuinen, kun en kyennyt keskusteluun katseen kulkiessa väkisin tv-ruutuun..?

Koen olevani lasteni suhteen kuin Al Bundy sarjassa Pulmuset. Jaan rahaa kaikille ja kaikkiin suuntiin joka päivä. Mikään summa ei tunnu riittävän, ja aina on uusia laskuja odottamassa nurkan takana. Yksinhuoltajaäidin arkea lienee muissakin perheissä..

Lapsuudenkodissani oli aina eläimiä. Olen itse aikuisiällä pimahtanut täysin, ja nyt perheessä on neljä kissaa. Aamut alkavat maukumiskonsertilla ja illat päättyvät samaan. Kaikki kissani rakastavat minua yhtä paljon kuin minä niitä. Tai ehkä ne rakastavat antamaani ruokaa?

Miksi olen täällä? Aiemmin päiviäni ja iltojani täyttivät huomattavasti enemmän lasteni tarpeet. En ehtinyt niinkään toteuttaa omia mielitekojani tai harrastuksiani. Nyt on sen aika. Harrastan sisustamista ja kirjoittelen omaksi ilokseni niin runoja kuin tekstiäkin. Miksen siis blogiakin?