Äitiyden odotuksista ja rakkauden hetelmistä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Äiti-ihmiseltä odotetaan mahdottomia. Aina on odotettu, kautta historian. Ihan sama, millainen hunsvotti on ukkona ollut, on äidin odotettu hoitavan lapset, kodin ja itsensä. Ulospäin ei ole saanut näyttää nyreää naamaa, vaikka siinä olisi mustelmia tai jälkiä nukkumattomista öistä. 

Sodan jälkeisessä maailmassa niitäkin oli, sillä miehet olivat nähneet ja kokeneet, ja mihin muuhun kauhukuvat purettiin, ellei perheeseen. Harva nainen uskalsi silloiseen aikaan olla  rohkea ja erota, paitsi mummoni. Hän jäi yksin hoitamaan lasta, mutta joutui tekemään montaa työtä saadakseen rahat riittämään. Sukumme naiset ovat ulospäin kovia. Meitä ei pienet tuulet heilauta, eikä tunteet ohjaile. 

Olen opettanut lapsiani parhaalla mahdollisella tavalla: kuinka kiitetään, annetaan paikka vanhemmille ihmisille ja pidetään ovea auki, otetaan hattu päästä ruokapöydässä ja pyydetään anteeksi, kun loukkaa toista. Yhtä asiaa en ole opettanut. En ole näyttänyt tunteitani, miten sattuu, kun joku loukkaa. Miten itkettää, kun joku tönii. Kuinka vaikeaa on, jos rahaa on liian vähän ja se ahdistaa todella paljon. Kuinka paljon merkitsisi, että joku rakastaa oikeasti MINUA, ja sanoo sen, ehkä halaa. 

Olen opettanut selviytymään ja olemaan kivikasvo, tunteeton. Siksi minulle on voinut sanoa mitä vaan. Minun vastaanottoni on ollut auki 24/7, eikä kukaan ole ehkä pysähtynyt ajattelemaan, että minäkin voin olla väsynyt. Se on suurin virheeni äitinä. Mietin myös, olenko antanut kaikkivoipaisuusoletuksen perinnöksi lapsilleni? 

Omalla esimerkillä on vaikutusta. Olen pystynyt yksinhuoltajana kasvattamaan lapseni kunnon ihmisiksi. Samalla olen itse opiskellut ja tehnyt työtä, vaikkakin se on ollut haastavaa. Kuinka haastavaa, sitä en ole näyttänyt ulospäin. Ulospäin on näkynyt juhlat, missä tarjotaan suklaakakkua ja skumppaa. 

Yhtenä päivänä pimahdin. Asiasta, mikä oli tarkoitettu vitsiksi. Enkä loppupeleissä voi kuin katsoa peiliin. Joskus ei vaan jaksa. Seuraavana päivänä kaikki oli taas hyvin, ja itseäni hävetti. Miksi piti hermostua?

Eilen oli äitienpäivä💝 

Osa lapsista, ja karvainen lapsenlapsi, kävivät kyläilemässä. Puhuttiin muun muassa siitä, miten meillä on menty kouluun tai töihin vaikka pää kainalossa, ei ole saanut tai voinut olla kipeänä.  Luonnollisesti tämä ek. eli ennen koronaa. Totesin tähän keskusteluun, että en ole varmaan näin lapsille sanonut, mutta omalla esimerkilläni näyttänyt mallia. 

Illalla löysin facea selaillessani MeNaiset-lehden testin, missä sai vastailla kysymyksiin ja vastausten perusteella sai äidistä profiilin. Kolme neljästä lapsestani teki testin, ja kaikki saivat erilaisen vastauksen. Toisaalta ei lainkaan ihmetytä, sillä onhan minulla erilainen suhde jokaiseen. 

Vanhimman, tyttäreni kanssa, on jo ehditty elää kaikenlaisia elämiä; eletty hetki kaksinkin, ja nyt hän on jo oikeasti aikuinen. Nuorin pojista kokee, että edelleen nalkutan, kun kyselen ja muistuttelen asioista. En vaan voi mitään itselleni, teen samaa kaikille; saatan kysyä kavereiltakin, että ovatko muistaneet käydä veskissä? Keskimmäinen pojista asui hetken kanssamme, ja meillä oli oikeasti kivaa yhdessä. Saatiin jutella ja oleskella, ja mielelläni kuuntelin hänen mielipiteitään yhteiskunnallisista asioista sekä kävin keskustelua päivittäin tärkeistäkin asioista erittäin fiksuksi kasvaneen nuoren miehen kanssa. 

Mutta testien tuloksiin: Lasteni vastausten perusteella olen cool mom, semmoinen, jonka luokse ovat tervetulleita kaikki - niin lapset kuin ystävätkin. Minulle voi puhua kaikista asioista ja kannustan olemaan oma itsensä sekä tavoittelemaan unelmiaan. Otan ihmisten tunteet huomioon ja annan lasten itsenäistyä. Olen myös täydellinen, pullantuoksuinen äiti. Toisaalta myös fiksu uranainen, joka on perfektionisti, mutta hauska. Joka kyllä nalkuttaa joskus. 

Lapset alleviivasivat nämä, ja pullantuoksua meillä oli silloin joskus aikoinaan liiaksikin. Nykyään mieluimmin tilaillaan tai ostetaan - koska äiti tosiaan on uranainen.. Huonona puolenani nostettiin esiin paikoittainen nolous viinin juonnin yhteydessä, mutta en itse alleviivaa sitä lainkaan. Olenhan hauska, ja hauskemmaksi tulen, mitä enemmän lasin pinta hupenee:) Nalkuttaminen ei ole nalkuttamista, vaan sitä huolehtimista: "onhan sulla avaimet, muistitko maksaa sen laskun", jne.

Hauska testi ja rönsyilevää keskustelua syntyi sen ansiosta. Hetkittäisistä synkistä ajatuksista ja omasta puutteellisuuden tunteestakin huolimatta voi taas huomata, että hyvin sitä on tullut vedettyä kelkkaa nämä vuodet. Hyviä lapsia minulla on, kaikki omat ja matkaan tarttuneet. Enkä minäkään taida niin paska mutsi olla, mitä joskus kuvittelen...

                               Mustan lesken juhlista eli 50-v. päiviltä omia ja "adoptoituja" lapsiani 

Mother X-mas all year long

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Olen aiemmin kirjoittanut auttamisesta ja sen merkityksestä itselleni. Olen todennut, etten ymmärrä aina koko käsitettä auttamisesta enkä ihmisten suhtautumista siihen. Asian pyöriessä päässäni edelleen, joudun palaamaan aiheeseen näin joulun juuri mentyä.

Aloitan kertomalla pari tarinaa itsestäni, ettenkö sanoisi ilmiantavani itseni auttajana: olen lahjoittanut peräti kaksi kertaa kassajonossa rahaa. Molemmilla kerroilla mummot ovat seisseet laskemassa kolikoita kassan edessä, ja luonnollinen reaktio minulla oli kaivaa tarvittavat kolikot avuksi. Toisella kerralla kuulin olevani enkeli, milloin jouduin pyörähtämään ympäri ja katsomaan, kenelle mummo puhuu. Tämmöinen musta otus kuin minä, sen verran harvoin enkeliksi tituleerataan.

Eräässä aiemmassa työtehtävässäni pakeilleni tuli silmät ristissä mies, joka sivulauseessa kertoi valvoneensa edellisen yön. Hänellä ei ollut puhelinta sen rikkouduttua, joten hän ei ollut saanut herätystä laitettua aamulla ollutta hammaslääkäriä varten, mistä oli sitten vielä samalla matkalla poikennut minua tapaamaan. Ratkaisu oli ollut valvoa, ettei myöhästy hammaslääkäristä, saatikka saa maksumuistutusta ja särkevää hammasta. En voinut tehdä maksusitoumusta puhelimeen, mutta annoin hänelle hyllyn reunalta vanhanaikaisen vekkarin matkaan. Mies halasi minua kyyneleet silmissä. 

Kerron nyt nämä suuret sankaritekoni esimerkkinä siitä, että päivittäin tulee tilanteita, missä on mahdollisuus auttaa. En kuitenkaan ole niiden tapahtumahetkellä päivittänyt facebookia laittaen päivitystä julkiseksi sen toivossa, että saisin itselleni glooriaa. Auttamisen tulee mielestäni perustua siihen, että avun saaja saa hyvän mielen ja samalla itsekin! 

Julkisten tunnustusten hakeminen somessa, oli kyse sitten auttamiseen liittyvää, tai oman itsensä esiin nostamista muulla tavalla, on lisääntynyt. En muista, että aiemmin olisi ollut luontevaa kehua itseään niin häikäilemättömästi kuin mitä nykyään tehdään. Kun ei toimita kasvokkain, todellisuus hämärtyy. Somemaailmaan voi luoda itsestään sen kuvan mitä haluaa. Voi olla kuka vaan ja elää millaista elämää vaan. 

Aivan viimeaikaisin hölmötys on, että yksityishenkilöt pyytävät rahaa milloin minkä tragedian perusteella somessa. Ei siinä mitään, saahan ihminen pyydellä rahaa. Mutta ne, jotka menevät rahaa lahjoittamaan  pyytäjälle, laittavat kuvakaappauksia "siirsin 5 euroa". Tässä taas yksi tapa todistella, että on hyvä ihminen, kun on Jampalle omistaan sen pari euroa antanut. 

Luin vähän aikaa sitten päivityksen facebookista, missä henkilö oli käyttänyt itsestään kahdeksaa ylistävää määritelmää. Itselleni nousi kysymys siitä, kuinka vakava persoonallisuuden häiriö ihmisellä on, jos itsetunto perustuu peukutuksiin, tykkäyksiin sekä itselleen luotuun, valheelliseen narratiiviin? Älkää ymmärtäkö väärin, terve itsekehu on mukava ominaisuus ja ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat itsensä tuoda esille hersyvästi ja terveellä tavalla. Mutta se ero, mikä ei aina olekaan niin pieni..

Joulun aikaan oli hauska seurata ihmisten käytöstä. Kuka hankkii lahjoja toiselle pakosta, "kun sekin ostaa minulle". Faceryhmissä kyseltiin neuvoja, mitä ostaa teini-ikäiselle kummipojalle, miehelle ja anopille, ja onko soveliasta antaa lahjaksi kierrätettyä tavaraa. Sukulainen muisti mainita, että on lamajoulu, eikä osta sinun lapsillesi lahjoja, mutta odottaa omilleen kyllä paketteja vanhaan tapaan. Serkun lapsi toivoo 200 euron kenkiä, ja koska sinä olet niin kovapalkkainen, on vaikea kieltäytyä. Sitten vielä kirsikkana kakussa ikuinen kestosuosikkini: ollaan oltu riidoissa viikkoja tai jokunen kuukausi, mutta aletaan lämmittää yhteyksiä sopivasti ennen joulua - täytyyhän ne lahjat saada 😂 

Oma joululahjojen osteluni alkaa jo aikaisin, yleensä kesällä. Olen rahanarvontunteva, ja pyrin hankkimaan edullista, hyödyntäen alennusmyyntejä. Ajattelen jokaista, mitä kukakin tarvitsee, tai mistä pitää. Haluan hankkia semmoista, mitä lahjan saaja joutuisi ehkä itse hankkimaan, mutta näin säästää minulta saadessaan. Auttamista vähän näinkin.  

Nyt "lamajoulun" lisäksi korona on tuonut eteen tilanteita, missä toivoisi harkintaa ja inhimillisyyttä monelta eri taholta. Usein joutuu pettymään. Olipa eräskin nuori, täysi-ikäinen henkilö, joka joutui lomautetuksi. Sen lisäksi hänen parisuhteensa katkesi. Hän ei ollut joutunut tekemisiin hyvinvointiyhteiskuntamme byrokratian kanssa, ja tarvitsi apua tukiviidakon kanssa. Apua olisi tarvittu myös läheisiltä, sillä kun hätä on suurin, yhteiskunnan rakenteet horjuvat. Mutta mitä sanoo nuoren siittäjä, kun lompakkoa pitäisi raottaa? "Yhteiskunnan pitää auttaa" ja "se on täysikäinen, mun vastuu on loppunut". Mitä tekee siinä tilanteessa nuoren äiti, se joka aina auttaa? Maksaa vuokrat, laskut ja antaa bussirahat siinä vaiheessa, kun lomautus vihdoin päättyy. Helppoa, eikö totta. Sitä se on, auttaminen. Eikä tarvita edes joulumieltä. 

Kanssakumppanini on joutunut hassuun tilanteeseen kanssani yhteen mennessään. Hän on saanut neljä aikuista lasta ilman yhtään Clear blue-testiä, odotusaikaa tai uhmaikää. Raskauskiloja kylläkin, meille molemmille, ja loppumattoman muuttorumban. Joka toinen hetki on muuttamassa joku lapsista tai aikoinaan minä (kulmakunnan levottomin sielu), ja hän kilttinä miehenä hakee peräkärryä/ajaa autoa/kantaa laatikoita/maksaa bensoja/poraa reikiä seiniin/liittää pesukoneita, jne. On tässä ollut pientä vitsailua muuttofirman perustamisesta jokusen kerran. Ja kiitos kysymisestä, lasten biologinen isä ei ole kuollut. 

Oli miten oli, kaikkea ei kai maan päällä tarvitse ymmärtää. Joulu oli ja meni jollottaen. Meidän perheessä siihen sisältyi tänä vuonna paljon, muttei oikeaa kuusta. Ehkä ensi jouluna, jos joku sitten auttaa sen pois siivoamisessa 😂