Kauneutta ympärillämme

Olen aina ollut kauneuden ystävä. Olen jo pienestä pitäen kulkenut omia polkujani, olen rohkea. En silti ole päässyt toteuttamaan kaikkia nuoruudenhaaveitani. Halusin tanssijaksi, tai näyttelijäksi, tai ainakin jotain kivaa tekemään. Oman sisustusalan liikkeenkin olisin voinut perustaa. Tai kahvilan, missä tarjoillaan hurjan isoja korvapuusteja, ja huonekalut sekä astiat ovat eriparisia. Ihailen suuresti sellaisia ihmisiä, jotka uskaltavat, ja tekevät haaveistaan totta.

                                          Sisustustaulu, Deco Corner

Olen  sosiaalialan koulutuksen lisäksi yhdeltä ammatiltani visuaalinen suunnittelija, ja tämä näkyy sisustusinnossani. Pukeudun aina mustaan, mutta sisustuksessa rakastan värejä! Asunnossani pirskahtelee vaaleanpunaisen lisäksi myös turkoosin ja petroolin sävyjä, sinistä, limeä sekä metallinsävyistä olen valinnut hopeaa sisustukseen. Vaihtelen usein sisustuksessani elementtejä, mitkä ovat helposti vaihdeltavissa. Olen myös kova siirtelemään huonekaluja, ja teen sen yksin, ellei sopivaa siirtokaveria heti miten ole näköpiirissä.

Olen aiemmin kirjoittanut ystävästäni Katjasta, joka on Feng shui-ekspertti. Hän kävi edellisessä asunnossani keväällä tekemässä Feng shui-kartoituksen, minkä jälkeen seuraavana päivänä kuin ihmeen kaupalla sain haluamani työpaikan. Nyt olen muuttanut, ja sisustanut asuntoni omalla maullani, mutta huomioiden Katjan suositukset. Useampi sisustustavara asunnossani on hankittu Katjan avustuksella.

Eteinen on asuntoni rakkausalue, ja tässä kuva siitä; väritys sen mukaista, kukkia ja kaksi elementtiä (taulut)

                           Tässä kynttilää varten tai miksei maljakoksi, Deco Corner.

Katjalla on Itäkeskuksen kauppakeskuksessa liike; Kauneusstudio Pinkki.

Samoissa tiloissa on Deco Corner, missä Katja myy sisustustuotteita, ja myös kuvassa alla aivan hurmaavan tuoksuisia ja nimisiä kynttilöitä!

                      

Katjalla on myynnissä ihania tuotteita, millä voi sisustaa ja muokata kotiaan aina uuden näköiseksi. Tämän lisäksi Pinkissä on ammattitaitoinen henkilökunta kauneudenhoito-osaamista pullollaan. En ole koskaan muualla saanut niin hyvin tehtyä jalkahoitoa, kauniita kynsiä tai niin kestäviä ripsipidennyksiä kuin Pinkissä.

                        Alla olevassa kuvassa on tarjoitin Deco Cornerista.

Sanoin ihailevani uskaltavia ihmisiä. Katja on yksi heistä. Hän ei ole pyytänyt minun markkinoimaan itseään, eikä tiedä olevansa blogini aiheena. Yllätys! Tänään blogini ei ollutkaan fiktiivinen, vaan täyttä totta. Rautaisesta, ihanasta naisesta. Käykääpä treffaamassa Katjaa osoitteessa Itäkatu 7, Helsinki 00930, Puhelinnumero 09 3433220. Deco Corner löytyy myös facebookista, kannattaa käydä tutustumassa.                 

Muistihäiriöitä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Nyt huomio vaan kaikki. Älkää vaan ikinä erehtykö pyytämään minua hoitamaan mitään; lapsia, kukkia, eläimiä, miehiä.. Menin sitten unohtamaan mummon kissat yhden ruotsinristeilyn ajaksi. Olin jo saanut tuomion aiemmin, että olen perinnötön, mutta ehkä tämä on naula lisää siihen arkkuun..

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta.
Edellisellä kerralla mummo oli antanut tehtäväksi käydä ruokkimassa kissat ja kastelemassa kukat viikonlopun aikana. Minä unohdin. Bailasin viikonlopun, hilluin korkokengät katossa enkä tajunnut mistään mitään. Lapset sattuivat olemaan jossain; isänsä kanssa tai leireillä tai jossain. Ihan sama. Mamma bailasi.

Maanantaina sain kylmäsävyisen puhelun: "mites kissojen hoito sujui"? Samalla hetkellä tajuntaan uppoaa jyskyttävän päänsäryn läpi muistikuva siitä, ettei ole muistikuvaa kissoista. "Kissoilla oli niin kova nälkä, että ne meinas syödä mun jalkani jo ovensuussa". Yymm, joo, tota. Unohdin. Kauhea syyllisyys, ja ajatus siitä, että mitä jos ne olisi ollut omat kullanmurut ilman apetta! (Ja niillä mummon kissoilla oli oikeasti ollut nappuloita jäljellä vielä kipossa, että mua ei tarvitse nyt lynkata kuitenkaan eikä ilmoitella eläinsuojeluun..).
Jotain hyvää jos ei huonoakin tästä; eipä ole tullut kissanhoitopyyntöjä koommin.

Nyt viikonloppuna tyttäreni oli pyytänyt kanejensa hoitamista. Annoin avaimen pojalleni ja hän on kertonut käyneensä antamassa vedet ja ruuat. Ihan varmuuden vuoksi. Kun mammalla on ongelmia muistin kanssa.

Näisä kuvissa on nähtävillä hyvin ruokitut, mutta erittäin väsyneet leffankatsojat; Romeo-koiruus sekä kissat Nemo ja Tiitus. Leffahan oli joku Haihurrikaani, mikä osaltaan selittää koomatilaa:)

Kiire, kiire!

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Näen silmissäni kuvan heinäpellosta. Näky jatkuu loputtomiin lapsen silmiin, heinä heiluu tuulessa, mielikuvituksen voima saa sen kuiskailemaan. Silloin lapsuudessani -70-luvulla, päivillä ei ollut loppua lainkaan. Kesä jatkui ja jatkui, jokainen päivä yhtä kauniina ja kiireettömänä.

Tänä päivänä en ehdi hädin tuskin pysähtymään työpäivän aikana naistenhuoneeseen nenää puuteroimaan. Kiire on yksi niistä sanoista mikä kuuluu läheisesti sanavarastooni. Olen aina joko lähes tai akateemisen vartin myöhässä. Mitä on tapahtunut lapsuuteni huolettomalle boheemille taiteilijalle ja muuttanut hänet Liisa Ihmemaan Valkoiseksi kaniksi?

Itse muistelen, että lapsuudessani ei kotonani vallinnut kiireen tunne. Aamuisin muistan isäni sanoneen vaan, että hyppää haalareihin, kun oli aika lähteä ajelemaan kouluun. Hänen ei tarvinnut hoputtaa minua, sillä kaikki sujui päivittäin samalla kaavalla. Kiireen muistan lapsuudesta vain kerran; äiti odotti pikkusiskoani, ja oli saanut lasinsirpaleesta ison haavan jalkaansa. Silloin oli kaikilla kiire ja hätääntynyt olo.

Omat lapseni ovat joutuneet sietämään hoputusta, autossa istumista iltapäiväruuhkissa, juoksemista viime tingassa lääkäriajoille ja suustani "kiire, kiire"- hokemaa. Elämänmeno on saattanut olla jo 90-luvulla hektisempää kuin 70-luvulla, ja harrastusmenot niin aikuisilla kuin lapsillakin ovat tuplaantuneet vuosien saatossa. Nykypäivänä lienee normaalia, ettei lapsella ole vapaapäiviä lainkaan; on jalkapalloa, sulkapalloa, jääkiekkoa ja kuvioluistelua. Itse en allekirjoita sitä, että lapsi olisi onnellisempi ohjatun toiminnan kautta. Kyllä meistäkin 70-luvun lapsista ihan täysipäisiä tuli, vaikka harrastuksemme olikin itse keksityt; pihaleikit, aarteenetsinnät ja itse ohjatut näytelmät.

Olen tässä hektisyydessä ja touhuamisen keskellä ryhtynyt miettimään, onko kiireen tuntu pelkästään opittu toimintamalli vai joillekin ihmisille sisäsyntyistä? Ihmisen temperamentti ja luonne on jokaisella vähän erilainen. Toimiiko ihminen luonteensa mukaisesti, vai tuleeko paine saavuttaa aina vaan enemmän, pienemmässä ajassa ja tehokkaammin ulkoapäin? Työelämässä vaaditaan ihmisiltä paljon, liikaa, ja sen takia juostaan kun viimeistä päivää. Koulumaailmakin on muuttunut; lukio ei ole enää mukava jatko-opiskelun mietintähautomo, vaan siellä on oltava läsnä niin henkisesti kuin fyysisesti jollei halua pudota kursseilta. Paine pärjäämisestä ja ihmisten vertaamisesta alkaa aina vaan aiemmin. Tunne kiireestä ja siitä, että on saavutettava vielä enemmän  jää helposti päälle, ja rentoutumisen eteen on tehtävä tietoista työtä.

Olen toimelias, jatkuvasti tekemässä ja touhuamassa jotain. Silti nykyään pystyn tarpeen tullen rauhoittumaan ja hoitamaan asiat ilman paniikinoloista tunnetta. Tätä olen joutunut harjoittelemaan tietoisesti, sillä olen kantapään kautta oppinut, mitä jatkuva kiire ja hosuminen tuo tullessaan. Huonoa tulosta. Kuitenkin huomaan edelleen puutteita toiminnassani, ja myöhästely on yksi näistä. No, töissä olen aina ajoissa, jopa liian ajoissa. Ystävät vaan joutuvat kärsimään siitä, etten osaa lähteä ajallaan tapaamisiin. Kun on kiire ja asiat kesken?

                          Siskoni lasten kanssa Japanilaisessa puutarhassa

Olen nyt kesälomani aikana joutunut puuhaamaan kaikenlaista pakollista ja tärkeää, enkä ole vaan voinut lomailla. Hetken ajan meinasin jo panikoitua, etten ehdi lainkaan nauttia lomasta ja rentoutua. Kiire ja aikataulut meinasivat iskeä lomallakin. Vaati tietoista ajattelua ja kalenterin siirtämistä kaappiin työpuhelimen viereen, että pääsin lomatunnelmaan. Nyt jäljellä on vielä reilu viikko, ja sen aion käyttää huviksi enkä lainkaan hyödyksi!

En väitä olevani paras tai täysin oppinut missään, ja kiireen selättämistä harjoittelen vielä. Eräänä päivänä olin siirtymässä työpäivän aikana talolta toiselle kävellen. Matkalla kuljen pienen metsikön läpi, missä näin maassa auringon paisteessa etanan kulkevan keskellä hiekkapolkua. Olisin halunnut pysähtyä ottamaan siitä valokuvaa, mutten ehtinyt. Kuvaavaa, etanalla ei ollut kiire mihinkään.

                          Tämän etanan ikuistin myöhemmin rapun oven edestä

Jalkapalloilua meidän perheessä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

                                        Sisko kannustamassa matsissa



Olen käyttänyt elämästäni mittavan osan seisomalla fudiskenttien laidoilla ja toimimalla kuskina jalkapalloileville lapsilleni. Kaikki kolme poikaani ovat harrastaneet fudista, vanhin pojista lyhyen ajan ja kaksi muuta ovat potkineet yli 10 vuotta.

Joskus männä vuosina silloinen puolisoni päätti ystävänsä kanssa perustaa jalkapallojoukkueen. Yhdessä suunniteltiin ja jaettiin lappuja kauppojen tuulikaappeihin sekä lähiympäristön valotolppiin. Fudisjengi saatiin kasaan nopeasti, ja loppu onkin historiaa. Moni pieni pelaajanalku pääsi turvallisessa porukassa harjoittelemaan palloilun saloja taitavien valmentajiensa kanssa.

Valmentajat itse olivat harrastaneet jalkapalloilua nuorina, ja omista mielistään olivat lähes maailmanluokan tasoa;) Ei, kyllä he kurssejakin kävivät, ja olivat oikeasti hyviä siinä mitä tekivät. Palo opettaa pojille oli todellista ja ihailtavaa.
Valmentajilta opittiin toki vähän vahingossa muutakin kuin palloilua, "kusitauko" oli pikkupoikien mielestä hurjan hauska juttu.

Itse sain kunnian olla jengin joukkueenjohtajana, ja jopa johtokunnan jäsenenä vaikuttamassa seuran asioihin. Tämä aika oli minulle antoisaa, vaikkakin työaikaa siihen meni sähköpostien lähettelyineen ja turnausmatkojen järjestelyissä. Pidimme kotonamme myös pojille leffailtoja, missä katsottiin fudisaiheisia leffoja ja syötiin popcornia.Se oli sitä aikaa, kun pojilla ei ollut muita menoja ja valmentajan ja jojon kanssa vietetty aika oli ihan jees.

Jengissämme vanhempien kesken vallitsi erittäin hyvä ilmapiiri, ja kaikki osallistuivat yhteisiin tekemisiin sekä lasten kannustamiseen peleissä. Yksi parhaista reissuista oli turnausmatka Tampereelle, missä yövyimme läheisessä mökkikylässä. Pojat saivat pelata fudista päivisin ja iltaisin heitellä virveliä. Puuhun ja järven pohjaan, mistä valmentaja ja yksi äideistä uiskenteli irroittelemassa niitä.

Myimme rahaa kerätäksemme milloin pesuaineita, milloin karkkia. Autotallimme oli "jakelupisteenä", ja kauppa kävi. Hankimme myös eri firmoista sponsoreita, ja saamilla rahoilla pystyimme kattamaan menoja. Kausimaksumme olivat hyvin pienet, kun vertaan nykyisin maksettaviin hintoihin. Toki asiaan vaikuttaa poikien ikä, mikä vähentää radikaalisti vanhempien mielenkiintoa osallistumiseen.

Nyt pojistani enää yksi pelaa, ja hänkin on vaihtanut seuraa sekä väriä. Itse olen saanut jo parisen vuotta olla pelkkänä fudismammana ilman sen kummempia sitoumuksia. Ennen poikieni pelaajauraa en tajunnut jalkapallosta mitään, enkä olisi voinut kuvitella katsovani tv:stä matsin matsia. Tänä päivänä yksi haaveistani on päästä joskus vielä Camp Noulle katsomaan fudista. Pakko myöntää, että tv:stä matseja katsoessani kommentoin myös pelaajien kampaukset läpi. Sen verran naista minusta löytyy..

Tänäkin kesänä olin lomani anonut Hesa Cupin mukaan. Poikani jengi pelasi, ja olin taas paikalla kannustamassa. Joudun tekemään työtä itseni kanssa, etten huutelisi kentän laidalta "minun poikani"-huutoja. Olen jotenkin rivien välistä ymmärtänyt 16-vuotiasta hävettävän äitinsä mölinän.

Mitä olen oppinut näiden vuosien aikana? Lasta tulee kannustaa ja kehua, mutta vaan aiheesta. Ne pelaajat joita kehutaan joka ainoasta liikkeestä ja pallonpomputuksesta, ovat niitä vanhempien lellipentuja, jotka eivät ole oikeasti edes taitavia, vaikka luulevat olevansa.

Lapsen harrastus on lapsen harrastus. Älä siis leuhki lapsesi kustannuksella. Muista, että sinä olet vaan mahdollistanut hänen aikaan saannoksensa olemalla hänen vanhempansa. Lapsi itse saavuttaa sen mitä saavuttaa, ja kiitos siitä kuuluu hänelle. Onnellinen voi olla, mutta järki tulee säilyttää.

Kun lapsi on pelannut hyvin, ja tehnyt maaleja, riittää, kun sanoo sen. Unohda lausetta seuraava "mutta". Olen kuullut lukemattomat kerrat, kuinka lapsen itsetunto on rikottu sillä, että ensin kehutaan, ja seuraavaksi vedetään takaisin kertomalla, miten olisi voinut tehdä paremmin. Valmentajan tehtävä on antaa rakentavaa palautetta. Vähän niinkuin meillä aikuisilla pomon homma. Emme mekään tahdo kuulla puolisolta kritiikkiä siitä, miten huonosti hoidamme työmme.

Automatkat kentälle ja takaisin eivät ole pelitaktiikan hiomiseen tarkoitettua aikaa, ellet ole valmentaja. Matkalla voi katsella maisemia ja jutella ihan niitä näitä lapsen/nuoren kanssa. Ja alkumatkasta kysäistä, että tuliko ne plääkät nyt varmasti mukaan?

Pelaajan tulee olla tietyllä tavalla röyhkeä, mutta palloa pitää osata jakaa muillekin. Sama juttu kuin elämässä yleensä; omastaan antaminen kannattaa pitkän päälle. Periksiantamattomuus on hyvä piirre, se vie eteenpäin niin pelikentällä kuin elämässäkin. Huonosti menneen pelin jälkeen kannattaa kuskina toimivan mamman pitää suu kiinni. Ei siinä kohtaa auta kehua, kuinka kivasti pikku Jorma kikkaili pallon kanssa. Kyllä se Jorma puhuu sitten kun ei enää potuta. Meillä käynti McDonaldsilla auttaa, viimestään autokaistan luukulla suu aukeaa.

Henkilökohtaisesti olen ollut todella iloinen siitä, että minut kiskaistiin väkisin jalkapalloilun maailmaan. Olen sitä kautta saanut uutta näkökulmaa elämääni. Ja niin kauan kun nuori jaksaa juosta pallon perässä, voin huokaista helpotuksesta; onpahan pois pahanteosta!

Kotini on linnani

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Hiljaiseloani kirjoitusrintamalla selittää parikin seikkaa; pienimuotoista krenkkaa kädessä minkä vuoksi kirjoittaminen ei luonnistunut sekä muutto. Tämä kirjoitus avaa tuntemuksiani nyt uudessa asunnossani, mihin olen kotiutunut viikon verran.

Olen asunut elämäni ensimmäiset 11 kuukautta Töölössä. Sen jälkeen muutimme Laajasaloon kaksioon mummoni, isäni ja äitini kanssa. Aikuisiällä olen kunnostautunut muuttamalla lukemattomia kertoja, en edes itse pysy laskuissa mukana, mutta luulen muuttaneeni noin 12 kertaa. Ihan kuin isäni aikoinaan etsi "helmiyksilöä" autoista, minä olen etsinyt omaa helmeäni asunnon suhteen. Pienen sivujuonteen etsintääni on tuonut mukanani roikkunut kakaralauma, ja jokusen vuoden yksi miesyksilökin:)

Asunnossani pitää olla tunnetta. Aistin fiiliksen heti sisään kävellessäni. Joissain asumissani asunnoissa on ollut sitä jotakin, toiset ovat vain olleet katto pään päällä. Suurimman osan elämääni olen asunut Laajasalossa. Pientä syrjähyppyä olen hypellyt Myllypuroon, Vartiokylään ja Roihuvuoreen. Tieni on silti aina kulkenut takaisin Laajasaloon, minne olen tuntenut kuuluvani.

Nyt tunnen tulleeni elämässäni tienhaaraan monessakin suhteessa. Olin jo hetken ajan miettinyt maisemanvaihtoa, ja etsiskellyt pienempää asuntoa pojalleni ja itselleni. Meitä on kaksi virallisesti enää asumassa yhdessä, kuin muilla lapsukaisilla on omat osoitteensa. Rohkeana vetona ja joillekin ystäville yllätyksenä päätin siirtää maallisen omaisuuteni Laajasalosta pois.

Nykyinen huushollini sijaitsee poikani koulun sekä työni suhteen ihanteellisessa paikassa. Ikkunasta aukenee idyllinen näkymä, ja fiilis on juuri sellainen, mitä olen hakenut; olen saattanut löytää helmeni.

Muutto on aina stressitekijä, vaikka se olisi kuinka toivottu juttu. Sain lomani järjestettyä niin, että pääsin hoitamaan koko rumban vapaalta. Asuntoon oli tehty remonttia, mutta pätevä remppakaksikko tytär ja äitinsä päättivät kääriä hihansa ylös, ja tehdä oman näköistä jälkea, unohtamatta Feng shuita kuitenkaan..

                                       Tästä lähdettiin liikkeelle

                                                        Tsadaa..

Huomautettakoon tässä, ettei kaksikko ollut koskaan ennen mm. tapetoinut. Jännitysmomentti olikin tapetoinnin jälkeinen aamu, ovatko vuodat seinillä vai lattioilla kasassa.

                                                 Mama's kitchen

Muuttoapua on ollut suhteellisen hankala saada, johtuen tosiaan tiuhaan tahtiin tapahtuvista osoitteenmuutoksista. Tällä kertaa apuun riensivät tytär ystävineen, omat pojat ja kummipoika sekä luottoystäviä. Yksi pärräsi joten kuten toimivalla muuttoautolla, ja nuoret miehet kantoivat tavaroita ronskein ottein.

Aina sattuu ja tapahtuu, niin nytkin. Jo heti alkuun huomattiin, ettei astianpesukonetta saa asennettua keittiöön. Talo on rakennettu -50 luvulla ja ominaispiirteitä löytyy asunnosta sen mukaisesti. Muuttopäivänä tuli eteen toinen ongelma; pyykinpesukone ei mahtunut ovista sisään. Karmit ottivat vastaan, samoin kolo koneelle oli liian pieni. Ei hätää, yksi pojistani asuu puolen kilometrin päässä, ja nyt hän on onnellinen pesukoneen omistaja. Äitinsä tosin pesee pyykit pesutuvassa. Positiivista (?) kuitenkin, että keittiöön saatiin mahtumaan kuivausrumpu.

Minua on hiukan huvittanut, mutta hetkittäin enemmän ärsyttänyt joidenkin ihmisten tapa osallistua asioihin oikeasti osallistumatta. He ottavat kantaa neuvomalla ja olemalla besser wissereitä. Ihminen, joka ei ole nähnyt asuntoa, ehdottaa astianpesukoneen asentamista eteiseen; "johdot voi vetää siitä vaan pitkin lattiaa". (Mites se poistoputki? Ihan vaan siitä pitkin lattiaa ne vedetkin?) Toinen ehdottaa sen asettamista keittiöön keskelle lattiaa. Keittiöön, mikä on jo muutenkin pieni kuin pippuri. "Enhän minä kuin hyvällä tässä neuvon". Pyykinpesukoneen mahtumattomuudesta yksi tietävä vänkäsi, että kyllä se kone olisi mahtunut kylpyhuoneeseen. Niinpä. Eihän sitä ole ollut mittanauhan kanssa mittamaassa kuin viisi ihmistä.

Olen pyytänyt konkreettista apua, mitä olen tarvinnut juuri nyt. Maalisutiin tai porakoneeseen tarttumista ja tyhjien muuttolaatikoiden kantamista kellariin. Henkisenä tukena olemista konkreettisen avun kautta. Sitä eivät kaikki osaa antaa, vaan hyvällä neuvovat. Onneksi elämässä on niitäkin ihmisiä, jotka osaavat astua auttamaan silloin kuin toinen apua tarvitsee. Annettu apu myös kiertää, ja pystyn itse osaltani antamaan jollekin toiselle tarvitsevalle apua myöhemmin samalla lailla kun minua on nyt autettu.

                                          Remonttikaksikko vapaalla

Asunnossa on periaatteessa vain kolme ikkunaa, mihin tarvitaan verhot. Jostain kumman syystä olen silti onnistunut järjestämään noin kolme ostosreissua pelkkien verhonipsujen takia. Aina luulen ostaneeni tarpeeksi, mutta ei. Muutakin pientä on pitänyt hankkia, mikä tuntuu hassulta siihen nähden, että asunto on kooltaan pienempi kuin edellinen.

Olen siitä kummallinen naisihminen, että viihdyn rautakaupoissa. Nyt olen saanut intohimoani tyydyttää, sillä jatkuvasti on puuttunut jotain; kittiä, maalia tai joku tietty suti. Hauskin reissu oli se, kun tyttäreni kanssa olin saanut ystävältä neuvon hakea kattoon lampun asentamista varten tietynlaisia osasia. Itse en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä siitä, mitä olin ostamassa. Myyjä ei tiennyt, mitä olisin tarvinnut. Hän yritti kysellä, miltä katto mahtaa näyttää ja mitä sieltä roikkuu? Eihän siitä ostamisesta tullut mitään, kun ostaja näytti tyhmältä kun saapas, ja myyjä raukka yritti pitää pokkansa. Loppupeleissä asuntoon saapasteli MIES, joka asensi lamput paikoilleen, minä ojentelin työkaluja ja kiittelin lopuksi.

                                         Petrolin värinen seinä "olohuoneessa"


Ystäväni neuvojen mukaisesti olen ottanut huomioon Feng shuin sanelemat värisävyt ynnä muut. Eteinen on värisävyltään pinkki (värin nimi on Barbie), sillä asunnossani tällä kohtaa sijaitsee rakkauden alue, missä värin pitää luonnollisesti olla sen mukainen. Itse mietin, miten hieltä haisevat monot tukevat rakkauttani;)

                                            Love is in the air, or is it?


Olen nyt asettunut aloilleni uudelle asuinalueelle ja tehnyt koiran kanssa lenkkejä viikon verran lähimaastossa. Kissat ovat jo spurttailleet kodissa, joten hekin ovat kotiutuneet. Olen tyytyväinen. Olen kotona.