Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Luin jostain naistenlehdestä, että jos ihminen on itseriittoinen (mitä olen itse tyytyväisenä toitottanut olevani ), hän on tunteiden suhteen välttelevä. Tarkoittaen sitä, että tämä itseriittoinen, tunnekylmä ihminen pelkää näyttää tunteitaan, mutta avot, sellasella ihmisellä menee pehkuissa huisin hyvin. Seksi sujuu ja sisäkumi soi. Eihän siinä lehdessä siis ihan näin sanottu sanasta sanaan, mutta käytän hieman tulkinnan vapautta..
Tunnekapakala on mustasukkainen ainoastaan siitä, jos kumppani käy vieraissa vällyissä toisen brasilialaista vahausta ihailemassa. Lehden mukaan se, joka on turvallisesti kiinnittynyt – oih, ainoa oikea tapa – saa mustasukkaisuuskohtauksen partnerin ihastumisesta toiseen, eikä niinkään vieraissa käymisestä.
Kuulin seuraavan tarinan eräältä ystävältäni, mikä sopii aihepiiriin. Hän päätti olla ystävänpäivänä nokkela, ja lähetti miesystävälleen kortin ja pienen suklaasydämen kirjekuoressa miehen työpaikalle. Työpaikalle siksi, että mies on naimisissa.
Ensin ystäväni oli hymissyt itsekseen hyvää ideaa, ja odottellut saavansa viestin mieheltä, että lähetys on saapunut perille. Hetken päästä ystäväni kertoi huomanneensa, että päätään nostaa joku ihmeellinen ajatus; mies ei koskaan syö suklaata. Mitä mies tekee suklaalle? Hän varmaan saa kortin ja suklaan jo päivää ennen ystävänpäivää, hän ottaa kortista kopion värikopiokoneella, ja vie sen, ja suklaan kotiin. Hän laittaa ne ystävänpäivän aamuna keittiönpöydälle! Vaimolleen! Eeeiii! Onneksi ystäväni sai itseään niskasta kiinni, ennen kun oli puhelin kädessään, ja vaarallisella, hiljaisella äänenpainolla kysytty kysymys: ”oliko hyvä suklaa?”
Itsellenikin on tullut uutena asiana tämmöinen tunne; mustasukkaisuuden häive jostain kuvitellusta asiasta. Voin hyvin asettua ystäväni asemaan, kun mielikuvitus tekee tepposia. Se vasta onkin hämmentävää, kun joutuu tämän ikäisenä uusiin tilanteisiin ja kuuntelee itseään ihmetellen.
Tästä pääsinkin takaisin alkuperäiseen ajatukseen; olenko sittenkään niin itseriittoinen kuin luulin?
