Kun tänään lähden

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Miettiiköhän ihmiset kuolemaansa kuinka paljon? 

Sen jälkeen kun isä aika yllättäen sairastui ja kuoli jokunen vuosi sitten, huomasin miettiväni elämän rajallisuutta. Isä oli suunnittelut matkustelevansa eläkepäivinään. Hänen eläkepäivänsä kestivät kolme kuukautta. Tästä viisastuneena päätin aloittaa elämisen niin, ettei kuolinvuoteella tarvitse katua. Joinain päivinä onnistun ja pysyn suunnitelmassani, joinain en.


Osa katumatta elämistä on, ettei välitä siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Onko ulkonäköni iälleni sopiva, hiustenväri liian rohkea, kiroilenko liikaa? Helvettiäkö se kellekään kuuluu, jos itse olen onnellinen omassa itsessäni. Ja tämähän se onkin tärkeintä; ensin pitää olla sinut itsensä kanssa, että voi olla sinut muiden suhteen, tehdä elämästään analyysin ja päästää irti tyytyväisenä.
 
Olen päättänyt, ettei tuleva kuolevani saa aiheuttaa hämminkiä läheisilleni, ja sen vuoksi olen suunnittelut jo valmiiksi pitkälti haluamallani tavalla asioita. Olen määrännyt, mitä minulle puetaan päälle (mummovainaan turkki ja silkkiyöpaita ja täysi meikki sekä mustat kynnet), mitä soitetaan hautajaisissa ja mitä juodaan muistotilaisuudessa: salmiakkikossua:) Hautajaisissani ei tarvitse turhia itkeskellä.


Työtoverini puolestaan haluaa, että hänen tuhkansa salasirotellaan metsään. Hän ei halua joutua purkkiin vangiksi vaan toivoo pääsevänsä mieluimmin irti vapaana tuhkana. Itse näen tilanteen komedialeffana: äitimuori tuhkana sirottelijan suussa. Itse kyllä menen purkkiin. Toisaalta joskus oli puhetta siitä, että ihmisen voi tuhkaamisen jälkeen  puristaa timantiksi. Uhkasin silloin haluavani tyttäreni sormeen. Onhan sekin kyllä aika pimeä ajatus, että tytär-raukka kulkisi mutsi sormessa. Ja entä kun unohtaisi sormuksen käsiä pestessä jonkun kahvilan lavuaarin reunalle, ja se varastettaisiin. Facebookiin vaan ilmoitus "mutsi kateissa, tunnearvoa, saattaa kummitella". Ei, holvissahan sitä joutuisi pitämään.

Jotkut kammoavat ajatusta kuolemasta. Ellei siitä puhu, ei se ehkä satu omalle kohdalle? Hah! Seurakunnalla työskenneltyäni useita vuosia tiedän, että kyllä se osuu ja uppoaa. Niin kuin ne kännykät niihin avonaisiin hautoihin.

Kuolemaa ei tarvitse pelätä, mutta ei sen kanssa tarvitse kilpaillakaan. Itsestään kannattaa huolehtia. Jos lääkäri sanoo, että seuraavasta ryypystä on maksa poks, niin kannattaa sitä ryypyn ottoa miettiä. Ehkä.