Ihmeellistä on elämä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Alan hiljalleen ymmärtämään, mitä tarkoitetaan elämän alkutaipaleen ja loppupuolen samankaltaisuudella. 

Pienen lapsen ihmettely elämän edessä on ihmeellistä katseltavaa. Jokaiseen päivään mahtuu monta uutta asiaa; on katsottavaa, kosketeltavaa, suuhun laitetettavaa. Asioita, jotka naurattavat ja niitä, jotka itkettävät. Lapsen kulku on epävakaata taapertamista, maaston epätasaisuus voi viedä tasapainon hups vaan, ja yhtäkkiä ollaan kumollaan maassa. 

Laulut ja lorut miellyttävät pientä lasta, samana toistuva sävel ja laulun rallatus tuo tuttuutta ja turvallisuutta. Käsiä taputetaan yhteen, ja välillä voi huudahtaa mukana. 

Vähitellen lapsi oppii, päästää irti kiinni pitävästä kädestä ja lentää maailmalle.

Ihmisen vanhetessa voi tilanne kääntyä kaikkien ihmetykseksi kuin tiimalasissa hiekka, valumaan alaspäin. Se ihminen, jolta on kysytty neuvoja tillilihan tekemiseen ja omien lapsuusmuistojen suhteen, onkin yhtäkkiä kuin lapsi jälleen. 

Elämä on taas ihmeellistä. Samat asiat tuottavat iloa, tai surua. Muistaminen ei ole enää helppoa, ja ehkä se onkin parempi näin ihmiselle itselleen. Läheisille tilanne voikin olla paljon vaikeampi. Kädestä kiinni pitäjä onkin se, jota ennen pidettiin kiinni. 

Elämä on ihmeellistä.

Sovituskoppikriisi

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Loukkasin selkäni ja polveni maaliskuussa työmatkalla, ja sen myötä olen löytänyt itseni fysioterapeutin vastaanotolta säännöllisesti. Sen lisäksi, että mahtava Nadja pyrkii hoitamaan polveani parempaan kuntoon, on samalla kunnostettu elämääni ruotimalla rajojen asettamisen ongelmaani sekä itsekriittisyyttäni. Kuinkas muuten, kun pienessä huoneessa on samaa kieltä puhuvaa kaksi naista, selkeästi samalla aaltopituudella.


Viime kesästä olen laihtunut ruokavaliomuutoksen myötä lähes 15 kiloa. Ihminen on siitä kumma otus, että jos pää ei tajua, niin kroppa kyllä kertoo ongelmien olemassaolosta. Minäkin olin ajanut itseäni loppuun tunkemalla suuhuni kaikkea sellaista, mikä ei vaan minulle sopinut. Nyt olen jo oppinut, mikä sopii ja mikä ei. Paino on asettunut tiettyyn lukemaan, ja eiliseen asti luulin olevani oikein tyytyväinen itseeni.

Mutta.. Sitten iski päälle sovituskoppikriisi.


Olin ystäväni kanssa syömässä pitkästä aikaa. Erosimme toisiamme halaillen, toivotimme hyvää kesää, ja fiilis oli mitä parhain. Päätin kipaista (joo, joo, hiihtää) vaateliikkeeseen vielä äkkiä katselemaan kesäkuteita. Iskin silmäni pariin riepuun, ja käyskentelin sovituskoppiin testailemaan. L-kokoinen paita ei niin millään istunut boobsejen kohdalta, kanitti selästä ja muutenkin näytin ihan tankkerilta. Eikä siinä mitään näin jälkikäteen ajatellen, mutta siinä pienessä kopperossa pyöriessäni jostain kumman syystä nostin käsiäni. JA NÄIN ALLIT!!


Luultavasti huudahdin ääneen, ja pienen hetken saatoin olla tajuttomanakin. Mitä helvetin kuustoista on mahtanut tapahtua? Mitä roikkuvaa, broilerinnahalta näyttävää riippuu käsistäni? Minä en ole näitä tilannut! (Seuraavaksiko aika plastikkakirurgilta tai burkha? Unohdetaan polvileikkaus ja vaaditaan vakuutusyhtiöltä maksusitoumus ihan muualle työkykyä parantavaan toimenpiteeseen..)


Pitäisi aloittaa kova treenaaminen, että näille saisi jotain tehtyä. Tämän kesän osalta on toki myöhäistä, kun heinäkuussa on reissu Kreetalle. Siinä sitä voi vilkutella rannalla Jorgoksille, ja kuuluu vaan flaf flaf, kun allit heiluu mukana.  Jeesus-teippi ei värinsä puolensa käy, mutta vähän ruskettuneeseen ihoon saattaisi pakkausteippi sopia. Kestääköhän se miten vettä?


Myöhemmin kerroin akuutista kriisitilanteestani puhelimessa ystävälleni, joka kysyi, missä kaupassa olin ollut shoppailua harrastamassa. Hän meinasi kuolla nauruun, kun ohimennen mainitsin olleeni nuorten osastolla. Ehdotti siirtymistä aikuisten naisten puolelle. Sanoi, että 30 vuotta sitten olen ollut nuori. Nyt on sitten ystävyyskin katkolla.

Susikantaa

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

                                                "Mie oon uppee, ja sen kyllä näkkee"

Naisvaltaisella alalla sekä tuttavapiirissä, naisten ympäröimänä, tulee väkisinkin mieleen vanha sanonta "nainen on naiselle susi".


Väitän, että naisten välillä voi olla suurinta mahdollista ystävyyttä ja lojaalisuutta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisen puolen pitämistä. Olen tätä itse kokenut ja saanut osakseni. Olen itse yksi niistä, joka haluaa, haluaisi, pitää itseään hyvänä tyyppinä ja hyvänä ystävänä. Olenko sitä sinulle, määrittyy omasta käytöksestäsi minua kohtaan.

Tässä kuva elämässäni olevasta naisista se, ketä ihailen enemmän kuin hän arvaakaan. Tyttäreni.   Huono kuva, tarkoituksella, kun pöllöillään. Ripaus hulluutta pitää mielen virkeänä.

Ystävyys minua kohtaan on näyttäytynyt parhaiten silloin, kun olen tarvinnut kuuntelijaa päässäni hilluville kymmenille ajatuksille, joita olen yrittänyt saada aakkostettua. Joku ystävistäni on lähtenyt kanssani kirppiskierrokselle, minkä lomassa on haasteltu ja setvitty elämänkoukeroita. Koskaan ei ole tarvinnut oikeiden ystävien kohdalla miettiä vastavuoroisuutta eikä sitä, jääkö toiselle jotain velkaa.


Väitän myös, että naisten välillä voi olla tummanpuhuvaa kateutta, ilkeilyä ja pahantahtoisuutta, mikä kohdistuu toiseen naiseen. Se voi näyttäytyä suoranaisena hyökkäyksenä ihmistä vastaan, tai takanapäin puhuen. Olen tarkkaillut ihmisten käytöstä tästä näkökulmasta, ja huomioinut seikkoja, mitkä voivat aiheuttaa susilauma-efektin. Jos joku erottuu joukosta olemalla liian hyvännäköinen, hyvä työssään, onnellinen, nuori, ahkera, ihan mitä vaan, se on liikaa sudelle. Pitäisi olla mauton ja hajuton, mieluiten vanha ja ruma, niin sopisi suden määräämään muottiin.


Susi on itse kyllästynyt itseensä ja elämäänsä, vuodet ovat ehkä kohdelleet kaltoin, on tullut ero jos toinenkin, lapset ovat lentäneet pesästä eikä kissakaan enää nuku jalkopäässä. Työtahti on hiipunut ja työpäivä menee kahvitauosta ruokataukoon kunnes voi leimata kellokortin. Uutta työtä on turha hakea, kun cv:n teko ei onnistu lukihäiriön vuoksi tai sen takia, ettei siihen ole mitään päivitettävää. Työnantajan kustantama "Muutosvastarintaa päin" - kurssi ei auta työnhaussa.


Kaksinaamaisuus on parasta työpäivien antia. Joka viikko voi vain odottaa, kuka keksii uuden aiheen ja kenestä. Esimiehelle ollaan mielin kielin, ja selän takana hänet haukutaan aina kun mahdollista. Kukaan ei ymmärrä, että esimies on ihminen hänkin. Selkään puukotus on henkilökunnan työhyvinvointi - iltapäivien ohjelmanumero, mihin jaetaan vuoronumerot ennen päivän alkua.

Parasta mitä tiedän, on ystävien kanssa vietetty aika nauraen. Juuri muistelimme erään ystävän kanssa sitäkin Uuden vuoden aattoa, milloin koira päätti vetää minua pitkin peilijäätä olevaa pihaa. Suoraan päin parkissa olevaa pakettiautoa. Ystäväni ehti jo päässään nähdä kauhuskenaarion ambulanssista ja katkenneista raajoista, mutta lopulta tilanne päätyi hysteeriseen naurunremakkaan. Huumori yhdistää.

Mikä traagisinta, ihmisen elämä juoksee eteenpäin kuin hamsteri juoksupyörässä. Loppu tulee vääjäämättä. Miten päivämme käytämme, olemalla susilauma vai yhteen hiileen puhaltava porukka, joka arvostaa toisiaan ja jokaisen erilaisuutta?
Avaimet onneen on jokaisella itsellään.