Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Koirani Romeo, joka asuu nykyään poikani kanssa, tuli meille aikoinaan samalla tavalla kuin osa elämääni tulleista tuttavuuksista; tarviten jonkinlaista apua tai rakkautta elämäänsä.
Koiraa oli kohdeltu kaltoin ja se tarvitsi rakastavan kodin. Olin nähnyt kuvan pienestä, isokorvaisesta suloisennäköisestä pennusta. Kun ensimmäisen kerran näin Romeon edessäni luonnossa, repesin nauramaan. Kuvassa näkemäni pieni pentu olikin lähes susikoiran kokoinen. Kuva oli ollut vanha, ja koiran tuojat siinä hetkessä vakuuttivat, ettei minun tarvitse ottaa sitä, jos se on mielestäni väärän kokoinen. Eihän se minulle ollut koosta kiinni, ja Romeo muutti kotiin.
Koira oli kokenut kovia, ja pelkäsi kaikkea mahdollista; muovipusseja, pitkiä harjoja, imuria, miehiä ja huutoa. Ruokaa nähdessään se olisi syönyt kaiken ja ruokakupin päälle. Toki vieläkin se syö kaiken, yhtenä päivänä se poikani syödessä nakkia nappasi hänen suustaan nakinjämän, ja melkein pojan nenänkin samalla:)
Romeo on vuosien saatossa hieman rauhoittunut pelkojensa suhteen, mutta ikinä se ei tule kaikista irti pääsemään. Se ei kuitenkaan käyttäydy aggressiivisesti pelätessään, vaan vetäytyy karkuun häntä jalkojensa välissä. Aggressiivisuuden puute on luonnollisesti hyvä asia, kun perheessä on ollut lapsia ja nuoria.
Nuorin pojistani oli Romeon kanssa eräänä syyskuun iltana ulkona lenkillä, kun humalainen mies oli tullut vastaan ja ruvennut uhoamaan. Mies oli töninyt koiraa ja yrittänyt lyödä nuorta. Koira oli pakittanut karkuun peloissaan. Poika oli joutunut puolustamaan itseään ja koiraa. Jälkikäteen miettien huvittava tilanne, koira on kuitenkin isokokoinen, ja jonkun silmissä jopa pelottava. Kotiaan Romeo puolustaa kuitenkin voimakkaasti haukkumalla, mikä on aiheuttanut oven taakse tuleville myyntimiehille mahdollisesti pienen lirahduksen housuihin.
Jokainen eläin, niin kuin ihminenkin, reagoi pelkoa aiheuttavaan tilanteeseen eri tavalla. Toinen pakenee ja toinen taistelee. Näin tapahtuu elävässä elämässä, kun ihmisen haastaa seinää vastaan uhasta riippuen. Luonnollisesti ihmisen luonne ja aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten ihminen uhkaan suhtautuu.
Joku säikähtää sanattomaksi, ja keksii myöhemmin, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Traumaattisessa tilanteessa joku kykenee ehkä toimimaan täysin rationaalisesti, mutta myöhemmin tärisee kuin haavanlehti. Toinen hyökkää toimimaan kun duracell-pupu, täynnä energiaa.
Itse olen joutunut elämässäni erilaisiin tilanteisiin, joissa olen säikähtänyt tai pelästänyt. Olen myös tilanteista riippuen käyttäytynyt erilailla. Pääosin käyttäytymiseni on ollut hallittua hankalassa tilanteessa, ja myöhemmin on tullut tärinä päälle. Kerran olen kuitenkin jähmettynyt täysin, enkä osannut toimia lainkaan. Yhden kerran säikähdin niin paljon, etten osannut soittaa edes hätäkeskukseen. Jokaisen tilanteen olen käynyt läpi myöhemmin, ja miettinyt, miksi käyttäydyin siinä niin kuin käyttäydyin. Tilanteet on jälkikäteen purettava, jotta osaa myöhemmin toimia joko eri tavalla, tai ottaa toimintamalli itselleen hyvin menneestä tilanteesta.
Ja mitä kuuluu Romeolle? Hänen kanssaan opetellaan päivittäin edelleen niitä asioita, mitkä pelottavat. Muutenhan koira on kuin Hessu Hopo, vähän hönö ja niin kovin kiltti.
