Työmiehen juhlaa

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

 

Sanotaan, että itseään voi muuttaa, toista ei. Varmasti hyvä perusajatus suhdetoiminnasta. Olen alkanut miettimään, kuinka paikkansa pitävää tämä on? Aika monen kohdalla olen törmännyt harhakuvaan, että "kun nyt vähän aikaa tässä ollaan, niin kyllä tuo oppii tavoille". Käytetään erilaisia keinoja, niin keppiä kuin porkkanaakin toisen muokkaamiseksi. Ellei muuta, heitellään salaa toisen selän takana niitä rikkinäisiä, kulahtaneita paitoja roskiin. Kun ne vaan ovat niin hirveitä. Ja vielä oranssin värisiä!

Nuorena, aivan pentuna vasta, muistan muokanneeni itseäni pukeutumistyyliä myöten miehen mukaan. Vaihdoin pitkät helmani farkkuihin, vaikken ole koskaan housuissa viihtynytkään. Pidin piilolinssejä tuntitolkulla silmissä, koska mielestäni silmälaseissa näytin tyhmältä. Nuoruuden minäni teki kaikkea pöljää vain toista miellyttääkseen.  Ex-puolisoni yritti jopa saada minua värjäämään hiuksiani tietyllä värillä, koska hänen edellisellä tyttöystävällään oli ollut sen väriset hiukset. Siihen en sentään suostunut.

Aikuisena naisena taistelen edelleen miettien, miten paljon pitää miestä miellyttää. Vaikka olen vahva ja tiedän mitä haluan, en silti aina osaa sanoa sitä tarpeeksi painokkaasti. Naisen elämä on haastavaa, sillä ulkoapäin luodut oletukset määrittelevät osaltaan naisen asemaa. Saako nainen sanoa mielipiteensä ääneen, vai lyödäänkö otsaan leima hankalasta ihmisestä? Saako nainen kieltäytyä, on sitten kyse kahvinkaatamisesta tai seksistä?

Uuden suhteen alussa on helppoa olla tarkkaileva ja tutkaileva toisen suhteen. Kumpikin osapuoli tasoittaa sanomisiaan, eikä halua tietoisesti provosoida toista. Hetken tuntemisen jälkeen karisee turha vieraskoreus, ja todellinen minä paljastuu. Jonkun aikaa sitten tapasin ohimennen herrashenkilön, jonka mukaan olen särmikäs. Jäin miettimään, oliko se hyvä vai huono juttu? Jos se nyt tuntuu hyvältä, entäpä kahden kuukauden kuluttua. Ehkei enää.

Kaunis ajatus siitä, että sanat eivät kerro kaikkea ja teot puhuvat puolestaan on totta. Jonkin ajan kuluttua teot saattavat kertoa hyvinkin paljon. Tai tekemättömyys. Suhteen alussa toinen on ollut kovasti avulias ja halunnut miellyttää. Alkuhuuman karistessa tämä tekeminen loppuu, ei pysy enää porakone kädessä eikä kanneta ruusuja tuliaisena. Totuus onkin siinä, että toista pidetään itsestäänselvyytenä. Seksi on saunan jälkeen lauantaista, ilman panostamista, ja sen päälle nukahdetaan kylkeä kääntäen.

Isäni eli äitini kanssa vuosikausia. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän sai kakaistua suustaan, että inhoaa vihreää väriä. Se tuli meille tyttärille yllätyksenä, sillä isälle oli aina kautta vuosien ostettu lahjat vihreänä; oli kyse sitten kupista, kiposta tai porakoneesta. Ehkä sillä ei ollut väliä, mistä isä piti. Oliko kukaan häneltä koskaan mitään kysynyt, tai jos oli, oliko kuunnellut?

Ei koskaan voi tietää huomisesta. Entä jos tänään onkin viimeinen päivä yhdessä. Miten sen haluaisit viettää? Antaen kaikkesi, välittäen, kertoen rakastavasi ihan oikeilla sanoilla? Niin että toinen sen muistaa, tietää ja kokee sydämessään, vai toisella kädellä huitaisten, "kyllä sä tiedät"-asenteella. Miten voi olettaa toisen olevan läsnä, ellei itse ole. Työ ja elämä yleensä ottaen vie kaiken ajan jos siihen suostuu ja ajattelee, että tämä riittää. Itse ajattelen, että jokaisen päivän pitäisi olla juhlaa, ellei joulu, niin ainakin vappu. Työmiehen juhlaa; työtä tehden ja toiselle rakkauden näyttäen. Ei koskaan voi huomisesta tietää.

En aio toista muuttaa. Siedän leivänmurut työpöydällä ja ymmärtämättömyyden naisen ajatuksiin aina paikka paikoin. Yritän selittää asioita niiden oikeilla nimillä, enkä luule toisen lukevan ajatuksiani. Yritän itsekin ymmärtää, etten minäkään pysty näkemään toisen pään sisään, vaikka se välillä siltä tuntuukin. Käsitän, että sana ikävä voi tarkoittaa samaa kuin rakkaus.

Huolimatta kaikesta tiedän itse muuttuvani vielä. Vaihdan hiusteni väriä, lihon tai laihdun, muutan mieltäni asioista. Mutta tänään teen asioita itseni vuoksi, huomioiden muut. En muutu toisten tähden tai kenenkään pyynnöstä. Olen itseni. Toivon sen riittävän. Jos tarvitaan keppiä tai porkkanaa, yritän rajoittaa niiden käytön itseeni.

Vuoden tietäjä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Loppiaisena kirkossa puhutaan tietäjistä, jotka matkasivat katsomaan uutta kuningasta lahjoineen. Rupesin pyörittämään päässäni sitä, kuinka tietäjiä tituleerattiin viisaiksi miehiksi. He kulkivat pitkän matkan, löysivät etsimänsä tallista ja tiesivät vaatimattoman ympäristön peittävän alleen mahtavan lahjan maailmalle.

Tietäjä, viisas mies. Ketä nykyään voi kutsua tällä nimellä?

Lapsena katsoin aikuisia ylöspäin, ja moni aikuinen näytti viisaalta ja tietäväiseltä. Melkein jokaiseen kysymykseen sai vastauksen, vaikka myöhemmin elämässä selvisi, että vastaukset olivat juuri sen aikuisen vastauksia keneltä sattui kysymään; eivät välttämättä ollenkaan totuuksia, tai edes kovin viisaita vastauksiakaan.

Koulussa opettajat opettivat asioita, mistä myöhemmin on osa jopa todistettu vääräksi. Äidiltä opittu "rasvaa palohaavan päälle" ei ole lainkaan oikea tapa toimia, minkä opin ensiapukursseilla koulussa. Oman järjen kasvaminen ja sen aktiivinen käyttö on opettanut kyseenalaistamaan ja miettimään lapsuudessa opittuja asioita. Samoin olen ymmärtänyt sen tosiseikan, että omista lapsistani luultavasti tulee paljon viisaampia kuin mitä itse olen; jos he malttavat ottaa opikseen ympäröivän maailman opit.

Tuntemani nuoret ovat näyttäneet toteen sen, että tietyssä iässä viisaus otetaan vastaan kaveriporukalta. Vastauksia ei pyydetä vanhemmilta eikä aikuisten sanaan välttämättä luoteta. Joku kavereista tietää aina paremmin ja osaa neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa. Vasta kun ollaan korvia myöten nesteessä, voidaan tulla muina miehinä kysymään mitä äiti olikaan neuvonut asiaan liittyen? Kun ikää karttuu, ymmärretään vanhemman tuen tärkeys ja osataan kääntyä oikeissa asioissa äidin puoleen.

Poliittiset vaikuttajat, viisaitten eliitti, jonka pitäisi huolehtia maan asioista ja kansalaisten eduista. Tekisi mieli kysyä, että miten menee noin niinkun omasta mielestä? Joka toinen päivä saa olla lukemassa lehtien sivuilta tyhmääkin tyhmempiä kannanottoja, mitä on joku kansan valitsema suustaan päästänyt. Toki voidaan miettiä, oliko muna vai kana ensin, ja mikä vastuu on kansalaisilla itsellään valintoja tehdessään? Kansa menee mukaan vaalien alla kaikkeen huuhaa-propagandaan ja myöhemmin ihmetellään kun jytkystä tulikin prutku.

Onko maailma hukkumassa omaan itsekkyyteensä ja omanapaisuuteensa? Voiko vielä olla paluuta tietäjien löytämään vaatimattomuuteen ja siitä kumpuavaan viisauteen? Olen työskennellyt erilaisista taustoista tulleiden ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten parissa. Kaikkein viisaimpia ja eniten elämäntotuuksia minulle opettaneita ovat olleet ne, jotka ovat kokeneet kovia elämässään ja elämästä nöyrtyneet. Ei tietäjä aina ole se suurimmalla äänellä huutaja tai korkeinta palkkaa nostava. Tänään, ihan niinkuin kullan ja mirhamin aikaan, olisi syytä avata silmiä näkemään mitä maailma tarvitsee.