Uusi vuosi, uudet kujeet?

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Uuden vuoden alkaessa on tapana tehdä suuria lupauksia, niin itselleen kuin lähimmäisilleen. Luvataan laihduttaa, muuttaa elämän suuntaa, olla tipattomalla koko tammikuu. Olen aina ihmetellyt sitä, mikä estää muuttamasta suuntaa muulloin? Miksi ei voi laihduttaa kuin vasta joulun jälkeen, tai toisaalta ennen kesää "oravannahaksi" ajatuksella. Jos ihmisellä on todellinen tarkoitus ja tarve muuttua tai tehdä radikaaleja muutoksia elämäänsä, ei sen pitäisi katsoa aikaa.

Irtisanoin itseni työstä, minkä luulin olevan itselleni oikea. Ei ollut. Tein päätöksen omaan tyyliini, ehkä joidenkin mielestä nopeaan, mutta varmasti. Päätän asioita ja seison päätösteni takana.

Jouduttuani jälleen kerran puntaroimaan omaa elämääni ja tekemieni päätösten  myötävaikutuksia, päädyin minäkin lupaamaan itselleni erinäisiä asioita. Hassua, että tämä sattui uuden vuoden tienoille, ja pääsen minäkin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään lupauksia tulevaisuuteen. Olen elänyt elämääni pitkälti muiden odotusten kautta ja ehdoilla. Milloin kyseessä on ollut vanhemmat, lapset tai puoliso. Olen yrittänyt opetella itsekkyyttä, mutta se on ollut minulle hyvin vierasta.

Eilen illalla luin whatappiini lähetetyn linkin siitä, miten seura voi muuttaa kaltaiseksi. Jos liikkuu negatiivisessa seurassa ja kuuntelee ympärillään negatiivista puhetta, itsekin muuttuu ilottomaksi ja näkee elämää mustien lasien läpi. Vastaavasti ilo tarttuu samalla tavalla, ja sen vuoksi olisi etsittävä ympärilleen positiivista seuraa, ihmisiä, kenestä nauttii.

Linkin lähettänyt henkilö on minulle tärkeä, ja hänen kanssaan olen käynyt parhaita keskusteluja elämäni aikana. Viimeksi puhuessamme hän huomautti puheenaiheemme olevan aina samoista aihealueista. Jäin miettimään asiaa, sillä puheenaiheemme liikkuvat usein elämän vaikeissa puolissa ja sävy on mollivoittoista. 

Mitä suurta olen sitten ajatellut lupaavani itselleni elämään eteenpäin? Olen päättänyt lopettaa olemasta lasteni kävelevä pankkiautomaatti ja hankkia itsellenikin jotain kivaa välillä. Tästä eteenpäin opettelen tekemään päätöksiä ottaen itseni huomioon ensin; en äitiä, en lapsia, en kissoja tai naapureita- toki järkeä käyttäen. Selvitän epäselvät ihmissuhdekuviot kuntoon. Etsin työn, missä voin olla oma itseni ja missä viihdyn vaikka loppuikäni. Harkitsen vielä sinistä hiusväriä ja  lävistyksen ottamista uudelleen.

Laihduttamista en lupaa itselleni enkä muille, koska rakastan ruokaa aivan liikaa. Lupaan siis syödä hyvin ja nauttia joka suupalasta. Liikuntaa en aio harrastaa, sillä hikoilusta en vieläkään pidä. Tanssia kyllä aion aina kun tuntuu siltä, vaikka tiskatessa. Tulen viettämään aikaa kissojeni kehräystä kuunnellen ja jalat kohti kattoa osoittaen, kirja kädessä. Ajattelin aloittaa leikekirjaa, mihin kerään kaikkea minulle tärkeää ja iloa tuovaa. Aion laulaa, nauraa ja irroittautua kaikesta siitä, mikä vie voimia ja iloa minulta. Ehkä se vie mennessään jotain, mutta toivon saavani enemmän tilalle.

Ja niille, jotka huolestuivat, aloitan uudessa vanhassa työpaikassa heti tammikuussa. Hyvää ja parempaa uutta vuotta kaikille. Kuunnelkaa itseänne, totuus löytyy sisältänne.

Joulu

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Lapsuuteni joulut ovat muistoissani hyviä. Lapselle niissä oli kaikkea, mitä tarvitsi olla. Ruokaa, yhdessäoloa, läheisiä ihmisiä ja tietenkin lahjoja. Sain lapsena lahjaksi usein mitä toivoin; kirjoja, villasukkia, päiväkirjoja, vaatteita. Kai pienenä tyttönä lelujakin. Ainoa asia, mitä inhosin, oli äitini tapa joka joulu yrittää tyrkyttää minulle joululaatikoita. "Maista nyt, jos tänä vuonna tykkäisit". En tykännyt. En syö joululaatikoita vieläkään.

Sain ensimmäisen lapseni vuonna -92 juuri joulun alla. Silloin en kyennyt itse joulua laittamaan, mutta sen jälkeen joka ainoa jouluaatto vietettiin luonamme. Meillä oli omat joulutraditiomme. Aina aattona ruokaa valmistaessa tappelimme ruuanlaitosta mieheni kanssa. Vanhempieni saapuessa sopu hiljalleen leijui taloon. Lahjoja oli säkkitolkulla, ja jälkikäteen ajatellen opetimme lapset liiallisuuteen. Olin itse seurakunnalla töissä, ja muistin kysyä joka joulu saman kysymyksen. Mikä on joulussa tärkeintä? Lapset vastasivat kuorossa, että Jeesus-lapsihan se, mutta silmät harittivat lahjapinoihin päin.

Muistan erään joulun, kun keskimmäinen poikani sai lahjaksi haluamansa pehmokoiran. Koiralla oli paketissa mukana luu, minkä avulla se äänteli ja hyppeli. Kun kaikki paketit oli avattu ja roskat viety roskakatokseen, huomattiin luun kadonneen. Koira ei luonnollisesti äännellyt, vaan nökötti ankeana paikallaan. Samoin poika. Mitäs muuta siinä saattoi, kun lähdin tyttäreni kanssa roskiksia penkomaan. Siellä kaksi tonttu torvista heitteli papereita ympäri katosta ja etsi kadonnutta luuta. Mikä löytyi onneksi. Ja niin oli pojan joulu pelastettu.

Eräänä jouluna oli pakkasta yli 20 astetta, ja minulla autona vanha Toyota Corolla. Tyttärellä nousi kuume aattoiltana klo 23, ja hän valitteli tuskaisena korviaan. Vedin hänet pulkassa autolle, minkä sain kun ihmeen kaupalla käyntiin. Ajelimme Laajasalosta päivystystä kohti, mikä oli siihen aikaan Aurorassa. Auto päätti tehdä tenän Herttoniemen ympyrässä, missä seisoin kuumeisen lapsen kanssa keskellä yötä pakkasessa. Missään ei näkynyt taksin taksia, eikä siihen aikaan ollut vielä kännyköitä. Tai jos oli, ei meillä ollut sellaista. Vihdoin ohi ajoi taksi, jolloin paukkasin keskelle tietä heilumaan ja näytin elekielellä, että soita meille auto! Tarina päättyi onnellisesti, mutta muistoihin sekin jäi.

Myöhemmin elämän muututtua, on joulunkin merkitys ollut erilainen. Lapset ovat joutuneet miettimään, missä haluavat olla jouluna. Lasten isällä on aattona pöytä katettuna, samoin äitinä kyselen ruokatoiveita. Lahjoja ei enää saa ylenpalttisesti, ja joskus ne tulevat etukäteen, tarpeen mukaan. Joulukuusta ei voi hankkia, kun kissat pistäisivät hyrskyn myrskyn sen kanssa. Oma isäni on pilven reunalla, ja katselee sieltä perheen tonttuilua.

Tänä jouluna fiiliksen etsiminen on ollut työn alla, mutta tänä aamuna herätessä laulatti. Laitoin korviini kiiltävät korvikset, päähän tiaran ja rupesin paistamaan kalkkunoita. Kuuntelin joululauluja ja jodlasin niiden tahdissa ruokaa tehdessä. Kohta vien lapsukaiset isälleen ja menen äitini seuraksi lasten syödessä joulupäivällistä. Itse aion syödä illalla, mätiä on varattu kokonainen kilo ettei pääse loppumaan kesken. Ja saan syödä sitä taatusti parhaassa seurassa; kissojeni ympäröimänä:)

Rehellisyys

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Kyllä rehellisyys on taitolaji. Se on vähän kuin kansallisurheilumme pesäpallo; joskus osuu kunnarin, ja toisinaan pallo pomppii takakentälle, mistä sitä saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Sitä palloa. Tai sanojan sanojen tarkoitusperää.

Muistan oppineeni lapsena, että kaikki on hyvin, kun vaan on rehellinen. Tunnustaa tekonsa ja kertoo aina totuuden. Pikku hiljaa pieni tyttö oppi, ettei asia olekaan niin mustavalkoista: aina on asioihin lieventäviä asianhaaroja, aina voi keksiä pieniä valkoisia valheita, millä saa asiat näyttämään paremmalta. Omasta näkökulmastaan.

Hyvin jos luikuroi, sai vanhemmat uskomaan tarinaansa, ja pääsi pälkähästä. Äidin autoa salaa lainatessa kaljanostoreissulle piti avaimet laittaa visusti oikeaan paikkaan, ja jokaisella kerralla toivoa, ettei naapurinmies näe koko tarkasti varjeltua ostosreissua. Vaikka bileet kuuluikin läpi pihan. 

Aikuisiän kynnyksellä koin vahvan paluun takaisin rehellisyyteen; muistan lukioaikaisen ystäväni pyytäneen vastausta minulta kysymykseensä, ja sen saatuaan hän seisoi edessäni itku silmässä todeten: "sä oot aina niin rehellinen!" Sanoin niin tai näin, aina koin tunnetta, että olen väärässä. Mietin vaan, että miksi kysyä, ellei kestä tuulta?

Olen itse saanut osani niin ansaitusta kuin ansaitsemattomastakin rehellisyydestä osakseni. Erään läheiseni mielestä on täysin oikein kertoa, että näytän noita-akalta. Muutenkin kuin Halloweeninä. Että olen lihava, ja että kokovartalokorsetteja saa ostaa Helsingistäkin. En osaa laulaa, ja vielä vähemmän kapakassa karaokea. Liiottelen tarinoissani, ja olen huomionhakuinen. Osa varmasti totta, mutta mikä?

Esimieheni kysyessä koulutuksesta mihin osallistuin, vastaan niin kuin ajattelen; meinasin nukahtaa, kun oli niin kamalan tylsää. En ole oppinut tähän ikään mennessä työelämässä vaadittavaa peliä, ja epäilen välillä sen olevan huono asia. Riippuu varmasti työpaikasta ja esimiehestä, nykyinen yrittää peitellä huvittuneisuuttaan kanssani, kun vastailen milloin mitäkin päähän pälkähtävää miettimättä sen kummemmin kelle vastaan. 

Nyt oikeasti aikuisena olen kulkenut välillä valkoisten valheiden viitottamaa keskitietä ja välillä roiminut ympäristöäni rohkealla totuudella. Omalla totuudellani. En halua loukata ystävääni, jonka kampaus näyttää rotantakamukselta, ja silloin sanon kampausta persoonalliseksi. Inhoan oranssia väriä, ja totean toisen ystävän uudesta takista sen olevan pirteän värinen. Ongelma lienee se, että naamastani näkee, mitä ajattelen. Olen harjoitellut diplomatiaa, ja joskus onnistunut. Jatkossakin lupaan olla rehellinen, mutta muistutan myös: sitä saa mitä tilaa.