Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Lapsuuteni kodissa oli aina eläimiä. Olen ollut eläinihminen niin kauan kuin muistan. Huolimatta kissa-allergiastani omistan, no, aika monta kissaa. Hevosillekin olen allerginen, mutta niitä en jostain syystä ole koskaan halunnut hankkia, vaikka hevonen minulta edesmenneen isäni mukaan enää puuttui. Parvekkeelta. Siihen aikaan kun tämä todistus annettiin, oli asuntoomme vaikea ahtautua siellä joka puolella juoksevien ja ryömivien lasten ja eläinten vuoksi.
Elämääni on kuulunut iloa ja surua eläinten omistuksen myötä; joidenkin otuksien läsnäolosta olen saanut nauttia useita vuosia, toiset ovat eläneet lyhyemmän, mutta sitäkin merkityksellisemmän elämän.
Muistan lapsuudestani Bella-koiran, joka oli 4-vuotias, kun se kuoli. Olin itse vähän alle kymmenen, mutta muistan hyvin kyseisen koiruuden. Jälkikäteen ajatellen voin kyseenalaistaa vanhempieni järjenjuoksua, sillä selitys Bellan poismenoon oli vähintäänkin erikoinen. Koira oli kuuleman mukaan juonut oranssia maalia, jolla juuri maalattiin keittiön seiniä. Koira oli luullut sitä keltaiseksi Jaffaksi. Koira oli oikeasti lopetettu sen vuoksi, ettei se koskaan oppinut sisäsiistiksi.
Kun muutin omaan kotiini, aloitin luonnollisesti eläintarhan perustamisen välittömästi. Lasten astmat ja allergiat rajoittivat jokusen vuoden eläintenpitoa, mutta nyt on balanssi taas saavutettu. Meillä saa kissat hyppiä pöydällä ja syödä mamman lautaselta.
Meillä on luottoeläinlääkäriasema, missä olemme asioineet kaikkien eläintemme kanssa. Luulen, että he ovat saaneet ison tilin lisäksi nauruja perheemme kustannuksella enemmän kuin olisin toivonut. Kerran yksi pojista päätti joulun alla piilottaa joulukalenterit sänkynsä alle, ettei kukaan muu lapsista syö niitä. Seuraavana aamuna heräsin järkyttävään huutoon. Kalenterit oli revitty palasiksi ja syöty, luukkuja myöten.
Siihen aikaan meillä oli kaksi koiraa, jotka olivat päättäneet herkutella oikein kunnolla, suklaa näytti enemmän siltä itseltään ympäri lattioita ollessaan, ja muutenkin poika sai aikaan itkupotkuraivareissaan varsinaisen hulabaloon. Säikähdin, muutakin kuin huutoa ja sotkua. Muistelin, ettei koirille voi antaa suklaata, ja äkkiä soittamaan eläinlääkäriasemalle. Ilmeisesti en ollut ensimmäinen soittaja, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, ettei tarvitse pelätä koirien välitöntä kuolemaa. Poika oppi kerrasta, ettei laittanut sängyn alle omaisuuttaan enää sen jälkeen.
Romeo on tullut meidän perheellemme pelastettuna koirana Venäjältä. Sillä on ollut erinäisiä vaikeuksia sopeutua ihan tavallisiin asioihin, kuten muovipusseihin, imuriin, kylpyhuoneeseen ja automatkoihin. Joskus on pakko kuitenkin matkustaa, jopa autolla.
Romeolle oli varattu aika eläinlääkärille aika alkuvaiheessa sen muutettua meille. Aloitimme matkavalmistelut hyvissä ajoin. Mukana autolle siirryttäessä oli muovikassillinen herkkuja, kinkkua ja kalkkunaa sekä herkkutikkua monen moista. Koira painaa useita kymmeniä kiloja (kuinka paljon, ei tiedetä, koska Romeo pelkää myös vaakaa), ja autoon sisään meni nuorin pojista herkkukassin kanssa. Poika maanitteli kinkkuja heilutellen koiraa sisään, ja minä ulkona pukkaan koiraa persiistä. Ei liikettäkään. Kello tikittää, ja jossain vaiheessa oli pakko soittaa eläinlääkäriasemalle, että ei tulla, kun en saa koiraa autoon. Vastaanottovirkailija oli hetken aikaa hiljaa, ja sen jälkeen "ok".
Tässä kohtaa minulla paloi päre, ja jollain ihmevoimalla sain nostettua koiran kyytiin. Soitto uudestaan eläinlääkäriin, että tullaan sittenkin. Koira istui takapenkillä kun lahdille menossa. Eläinläärillä odotusaulassa oli kuin vastaanottokomitea, kun kaikki työntekijät halusivat nähdä sen koiran, jota ei saa autoon. Luulivat varmaan, että kyse on jostain pienestä fifistä, jolta kysyn, huvittaako mennä..
Miesystäväni koira puolestaan päätti kerran herkutella varsin kyseenalaisella herkulla. Olimme harrastaneet "läheisyyttä", ja käytetty ilmapalloa muistuttava kumituote oli yöpöydällä. Paino sanalla OLI. Koira oli siis syönyt sen, ja taas soittoa eläinlääkärille. Vaatii paljon, kun yrittää selittää asiaansa asiallisesti, ja katsoo samalla kun aikuinen mies pyörii lattialla nauraen, ja toisessa päässä puhelinta vastaanottoihminen nauraa. Minä kun luulin, että pieni koira voi mennä tukkoon tai jotain vaarallista. Ei mennyt. Kuljettiin sitten ulkoiluttamassa koiraa kilometritolkulla pitkän kepin kanssa, millä tökittiin sen paskakasoja. Tuli se ulos lopulta, useamman päivän kuluttua.
Myöhemmin huomasin itsessäni halun hamstrata kissoja. Käsilaukkuja minulla onkin jo aika monta, mutta hamstraustarvetta voi aina laajentaa. Vaikka kissoihin. Ne ovat ihania, mutta tekevät myös kaikkea kummallista. Nemo näyttää viattomalta, mutta se puuhaa jatkuvasti pahojaan, pientä jäynää. Lempi-nimenä sillä onkin Nemo-perkele.
Nemo-perkeleellä on tapana öisin tulla naaman eteen istumaan pimeässä, ja tuijottaa. Fiilis on kun jostain kauhuleffasta, Roihuvuori Horror Story.. Se myös haistelee hengitystä, ja olen alkanut miettimään, onko minulla jokin sairaus, minkä kissa havaitsee? Siis muu kuin luulotauti.
Öisin sillä on tapana käydä aukomassa laatikkoa, missä on kissojen märkäruokapussit. Joka aamu siivoan siis lattian keittiössä, kun kaveri on tarjonnut muille kissakamuille gourmettia keskellä kulkuväylää. Se ruoka ei kelpaa, mikä on ruokakupissa. Vaatekaapin ovi kammetaan auki ja vaatteet levitetään lattialla karvoilla koristeltuna ja hiuksiani käydään mutustelemassa. Muut kissat yleensä nukkuvat suht rauhallisesti, mutta Nemolla on demonista puuhaa aina öisin.
Jokainen eläin on oma persoonansa. Kun olen saanut lapseni aikuisiksi, ja saanut jäädä elämään aikuisen naisen elämää itsekseni, niin mitä teen? Opetan huonoja tapoja kissoille. Nuorin kissoista, Sera, on alle vuoden ja opettelee vielä kissanelämää. Kun Sera oli pienenpieni, ja pureskeli kynsiäni ja sormia, se oli mielestäni söpöä. Näykkimällä kissat osoittavat hellyyttä, ja kyllä se Sera minusta niin kovasti tykkääkin.Nyt opettelemme pois ikävästä tavasta. Hoen Seralle "puskee, ei pure", ja kyllä se aina jokusen kerran siinä osuu oikeaan..
