Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Yhtenä aamuna hampaita harjatessani katseeni sattui oikeassa kädessäni olevaan pieneen arpeen. Siitä se ajatusten laukka sai alkunsa, ja rupesin miettimään ihmisten elämän aikana saamia näkyviä ja näkymättömiä arpikudoksia.
Oma pieni arpeni kädessä tuli useita vuosia sitten, tappelun tiimellyksen keskellä lapsukaisen kanssa. Lapsi päätti sanallista riitaa tehostaa puraisemalla pikkaisen äitimammaa kädestä. Useinhan siinä käy niin, ettei omia voimiaan tunne. Niin nytkin, ja jälki jäi. Onneksi vaan ulkoinen. Arpi muistuttaa minua siitä ajasta, kun välillä oli vaikeaa saavuttaa sanallista yhteyttä. Nyt ovat välimme muuttuneet kahden aikuisen väleiksi. Koen suurta iloa siitä, miten tänään voimme kommunikoida ja iloita toistemme seurasta tavatessamme.
Ollessani yhdeksän ikäinen äitini totesi minulle, että selässäni oleva luomi on poistettava. Hänen mukaansa sain miettiä asiaa ja kertoa, kun olen valmis operaatioon. Aikaa kului vuoden verran, enkä ollut valmis. En varmasti olisi ollut vieläkään, ellei äiti olisi pakottanut sairaalaan leikkuupöydälle. Pelkäsin niin paljon, että lattiaan pultattu pöytä tärisi. Lääkäri hoiti mallikkaasti homman, mutta arpihan siitä jäi. Omaa syytä, kun ei uskallus riittänyt asiaa hoitaa aiemmin ja luomi oli kasvanut jo lähes viiden sentin kolikon kokoiseksi. Tämä kokemus opetti minua jo silloin, että joskus pienempi paha voi todellakin olla pienempi paha.
Arpia, tai traumoja, tulee väkisinkin. Miten niihin suhtautuu, miten niitä käsittelee, on toinen juttu. Arpiin on saatavilla apteekista erityistä voidetta, mitä voi säännöllisesti rasvaamalla - kipukohtaa sivelemällä - hoitaa. Näin arpi vaalenee, ellei melkein häviä. Entä henkiset traumat, onko niihin olemassa salvaa, mitä annostelemalla voi kipu kaikota? Auttaako aika, säännöllinen kuunteleva korva tai toisen ihmisen halaus? Voiko ikävät kokemukset lakaista maton alle ja unohtaa, vai nouseeko mattoon jossain kohtaa pahkura, mihin väkisinkin kompastuu?
Äiti-ihmisenä on kamalaa tajuta, että on saattanut aiheuttaa omalle lapselleen traumoja! Lukiessani kirjaa fobioista käsitin, että näin on saattanut tapahtua. Helposti siirtää omia pelkojaan jälkikasvulle, vaikkapa nyt järjetöntä käärmefobiaa. Onneksi kyse ei ole mistään sen kummemmasta, koska tämän kanssa pystyy elämään. Ja hei, antaahan se kivoja mahdollisuuksia kavereille järjestää ylläri-pylläreitä vaikkapa leikkikäärmeiden avulla..
Henkiset arvet voivat olla syvällä, eikä niitä aina itse edes näe tai ymmärrä niiden olemassaoloa. Saattaapa vaan käyttäytyä kummasti jossain tilanteessa, tajuamatta miksi. Joku meistä voi olla tarpeeksi valistunut ja ehkä käynyt läpi omaa historiaansa käsittääkseen omat kipukohtansa, muttei kaikilla ole sitä mahdollisuutta, resursseja tai edes halua siihen. Joskus olen itse miettinyt, että olisiko helpompaa vain seilata elämäänsä päivästä toiseen ajattelematta, miksi toimii niin kuin toimii?
Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen kyennyt työstämään aika pitkälle omien arpieni syntyhistoriaa. Ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi lyömässä päätäni seinään ja aiheuttamassa niitä lisää itselleni. Olen saanut ympärilleni ihmisiä, jotka toimivat peilinä ja ovat antaneet minulle mahdollisuuksia pohtia ääneen kysymystä, miksi? Toivon, että jokainen muukin saisi tämän mahdollisuuden, sillä elämä on jatkuvaa kehitystä - jotkut omista arvistani ovat jo ehtineet vaalentua ja osa tässä elämän pituisessa juoksussa jopa kadota kokonaan. Toisinaan maton kulma nousee, ja ilmoille pölähtää käsiteltävää. Sekin on kasvua, ja onneksi sitä saamme halutessamme tehdä viimeiseen hengenvetoon asti.
