Elämän mittaista

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Äitini on muuttamassa. Hän on asunut samassa talossa vuodesta 1970, siitä asti kun minä olin 11 kk. Äitini on asunut yksin isän kuoleman jälkeen seuranaan kaksi kissaa, ja nyt tuntuu varsin järkevältä siirtyä pienempään asuntoon. Hän ei ole suostunut muuttamaan mihinkään muualle samasta rapusta, ja nyt pitkän odotuksen jälkeen vapautui pienempi asunto.

Äitini oli 20-vuotias muuttaessaan kyseiseen taloon.

Hän on synnyttänyt kaksi lasta, haudannut äitinsä ja aviopuolisonsa, tehnyt työuransa ja saanut kuusi lapsenlasta. Hän on järjestänyt tyttäriensä ylioppilasjuhlat, kuljettanut lapsenlapsiaan mukanaan asuntovaunulle ja lääkärikäynneille, ollut mukana naapurien kahvitusringissä vuosikaudet. Hän on nähnyt iloja ja suruja, eläen niissä mukana.

Olen ollut tyttäreni kanssa auttamassa äitiä pakkaamisessa ja tavaroiden läpikäymisessä. Tavaroissa on hänen elämänsä- ja edesmenneen isäni elämä- nuoruudesta nykypäivään. Minulle osa tavaroista on vaan tavaroita, roinaa, millä ei ole merkitystä. Osan muistan lapsuudesta, osa liittyy isään, ja niillä on tunnearvoa minullekin. Perheessämme on aina juhlittu isosti kaikkea mahdollista, ja lahjaesineitä on kertynyt äidillekin runsaasti.

Pakatessa löytyi tavaroita, joita en ollut ikinä nähnytkään. Kuulin tarinoita, joita en ollut kuullut. Erään kaapin sopukoista löytyi hevospatsas, minkä äitini oli ostanut omalle äidilleen nuorena tyttönä. Hevonen, koska mummo oli maalta ja oli aina tykännyt hevosista. Minäkin muistan sen, että mummon lempikappale oli "Juokse sinä humma".

Isän äidin jäämistöäkin löytyi, oli hopeatarjotinta ja kettupuuhkaa. Liisa-mummo oli vähän erilainen mummo, hiukset aina värjätty mustaksi ja meikit kohdillaan, aina kauniita vaatteita päällä. Olen saanut kuulla muistuttavani kyseistä mummoa, enkä pane pahakseni.

Kiukuttelin äidille siitä, etteikö hän käsitä lainkaan sitä, ettei pieneen asuntoon mahdu kaikki tavarat! Ymmärsin kuitenkin jossain vaiheessa tavaroiden merkityksen äidille. Jokaisella esineellä on tarinansa, osaa en tiedä, mutta ne tuovat muistoja mieleen hänelle ja ovat siksi tärkeitä. Lapsenlasten piirrustukset ovat aarteita, mitkä on säilytettävä. Maalaamani taulut ovat kertoneet äidille siitä, kuinka paljon välitän, kun olen käyttänyt nuoren ihmisen kiireistä aikaa maalaamiseen joskus vuonna yksi ja kaksi. Pieni tilpehööri, jota en käsitä, "vie niin pienen tilan".

Aikoinaan minulla oli ystävä, joka silmät kiiluen katsoi asuntoani. Asunto oli hänen mielestään aivan liian täysi, ja hän tarjoutui tyhjentämään puolet "turhasta roinasta" pois. En tietenkään suostunut, koska en itse pitänyt tavaroita roinana. Kyseisen ystävän poistin elämästäni myöhemmin, sillä hän toi niin paljon negatiivista energiaa elämääni. Olen pystynyt palauttamaan tilanteen aiheuttaman tunteen mieleeni, ja yritän miettiä kaksi kertaa miten äidilleni esitän asian, jos joku tavara on mielestäni roskiskamaa.

Elämämme kietoutuu usein materiaan ja ulkoiseen, haluamme tai ei. Kiintymyksemme ja muistomme liittyvät tavaroihin, joiden takana on tarina. Isäni vaatteita ja hänen käyttämänsä lompakko löytyi eilen. Äitini kanssa pakkaamme elämän mittaista tarinaa.

Valittajien klubi

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Eräänä päivänä kaikki oli hyvin. Aurinko paistoi tuulen väreillessä puiden lehtiä heilutellen, kun kävelin autoltani kotia kohti syksyisenä iltapäivänä.

Töissä oli mennyt päivä mukavan sopivassa kiireessä, juuri sellaisessa, mistä pidän. Ruoka oli ollut hyvää, keittäjä oli valmistanut minulle kalaa tietäen minun pitävän enemmän kalasta kuin lihasta. Kotona minua odottivat kissat istuen pöydän päällä kuin patsaat, kaulojaan minua kohti kurkoitellen, silityksiä ja "äidin kullat"-leperryksiä odotellen.

Joka päiväiseen rituaaliini kuuluen, vaihdoin mukavammat vaatteet päälle ja sytyttelin kynttilät palamaan. Nautin hiljaisuudesta ja lueskelin postin kantamaa sisustuslehteä. Idyllistä.

Olen luonteeltani optimisti. Kerron aina kaikille, kuinka avioliitossa ollessani se olin MINÄ, joka sai auton takakontin pakattua, vaikka tehtävä näytti mahdottomalta kymmenien pakaasien vuoksi. MINÄ jaksoin kuunnella lasten itkut ja tolkuttoman pitkät vaatimuslistat, enkä menettänyt hermojani. Usko(i)n aina optimistisesti parempaan huomiseen. Olen ottanut vastaan elämänkolhuja niinkin paljon, ettei tätä emalikuorta enää korjatuksi saa. Olen pyrkinyt kääntämään kokemukseni opetukseksi, ja hyödynnän oppimaani päivittäin elämässä. Haluan uskoa, että olen muuttunut paremmaksi ihmiseksikin siitä, mitä olen joskus ollut.

Krääk!

Todellisuudessa kauhukseni huomasin päivänä eräänä, että suustani ryöppyää valitusvirttä toisen perään. "En ole nukkunut kunnolla, kun kuu möllöttää taivaalla, kissat riekkuvat liikaa, en jaksa tehdä ruokaa, parkkipaikkaa ei löydy, hiukset ovat huonosti, liian vähän rahaa, alushousut puristaa ja sukassa on reikä, en tiedä mitä haluan elämältäni, joulukin on tulossa, työpaikan kopiokone pottuilee".

Ajattelin, että tällä valitusenergialla voisin perustaa Valittajien klubin, ja olisin itseoikeutettu klubin kuningatar.

Missä vaiheessa optimismi ja valoisa tulevaisuus on muuttunut itkuvirreksi? Onko syynä iän mukanaan tuoma kyynisyys elämään, vai realismin paukahdus naamaan kuin kermakakku sketsiohjelmassa? Minullahan on kaikki hyvin, kun vaan ehtisin huomata sen! No, ei hätää. Kun asian tunnistaa, siihen voi puuttua. Joten tukka tötterölle ja kohti uusia pettymyksiä!

Juhlien aikaan

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Taas on se aika vuodesta, kun kaikki mahdolliset ystävä- ja työporukat järjestelevät pikkujoulujuhliaan. Ajattelin kirjoittaa blogini ENNEN osallistumistani yhteenkään juhlaan, ettei kukaan pahoita mieltään luulemalla olevansa kirjoitukseni pääkarektääri. Toivon itse osaavani käyttäytyä tänä vuonna, ettei tämä kirjoitus toimi profetiana, ja huomaan tehneeni kaikki hölmöydet mistä kirjoitan, ja osan, mitä en edes tiedä voivan olla mahdollista!

Juhliminen on ihmisille tapa irtautua arjesta, ja siksihän me niin mielellämme juhlia järjestämme. Keksimme eri syitä, miksi voimme heittää kannat kattoon ja olla pienen hetken joku muu kuin normaalipäivämme matti tai maija. Pukeutumalla lurexiin ja liimaamalla tekoripset voin minäkin olla kuin Kaija Koo, ja olla todellakin hetken kaunis, rietas ja ehkäpä jopa onnellinen.

Elämäni aikana olen työskennellyt monessa erilaisessa työyhteisöissä ja ollut osana erilaisissa harrastetoiminnoissa. Jokaisessa yhteisössä on omanlaisensa tapa juhlia. Seurakunnalla tapa oli aikalailla kuiva, etten sanoisi. Muualla on ollut enemmän tyylillä "viini virtaa ja balalaikka soi".

Seurakunnan pikkujouluilut olivat painottuneet joulun kristillisen sanoman ympärille, eikä työntekijöillä ollut tarve viettää juhlallisuuksia yhteisen illallisen lisäksi. Jolloin sai juhlan kunniaksi valita, ottiko ruuan lisäksi yhden lasin puna- vai valkoviiniä.

Muissa yhteisöissä juhlien aikaan tapana on ollut syödä hyvin, juoda hyvin, ja luonnollisesti puhua suunsa puhtaaksi. Itse olen joskus saanut kuulla olevani maailmanparantaja, joskus nipottaja. Nipottaja silloin, kun olen tullut juhliin autolla. Kerran juhlien yhteydessä työkaveri päätti puristella rintojani oikein kaksin käsin, koska "ne vaan on niin ihanat". Mikäs siinä, saattaahan ne olla. Kerran esimies kertoi, kuinka hän mielellään minut pullottaisi ja kepillä tökkisi. Vähän saatoin uhkailla seksuaalisen häiriköinnin syytteellä, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut toimia. Ymmärsin, että juhla-aikaan kaikki on sallittua?

Olen käynyt keskustelua ystävieni kanssa, miksi joillain ihmisillä karkaa mopo usein käsistä juuri pikkujoulujen aikaan? Olen nähnyt, miten juodaan yli omien rajojen, pelehditään työkavereiden kanssa huolimatta parisuhteista, hukataan omaisuutta ja tapellaan nyrkit ojossa. Onko meille annettu lupa toimia holtittomasti kerran vuodessa, ja seuraavana päivänä jatkaa ihan kun mitään ei olisi tapahtunut?

Oma suhtautumiseni juhlimiseen on vaihdellut riippuen elämäntilanteestani. Pienten lasten äitinä nautin siitä, että pääsin ulos neljän seinän sisältä ilman lapsia. Sai puhua aikuisten ihmisten kanssa, muustakin kuin kakan väristä. Muu siihen liittyvä; syöminen ja juominen, oli kivaa lisämaustetta, mutta aikuiskontaktit ja oma aika pieneksi hetkeksi oli tärkeintä. Paluu arkeen saattoi tosin olla aika rankkaa, kun hetken oli päässyt nauttimaan glamourista.

Nykyään juhliminen on yhtä harvinaista herkkua kuin ennenkin, johtuen ainoastaan omasta laiskuudesta nostaa ahteria tuolista ylös kun se on siihen laskeutunut töiden jälkeen. Silloin harvoin kun itseni liikkeelle saan, on syynä ensisijaisesti yleensä ruoka, ja tämän voi todeta siitä, että minussa on päivä päivältä enemmän rakastettavaa.

Ruuan lisäksi olen innostunut laulamisesta, mitä voin näin julkisesti pyytää anteeksi kanssaihmisiltä. Toki olen jo pienenä kuullut sanonnan, että äänellään se variskin raakkuu, ja siihen kategoriaan taitaa luritukseni kuulua. Laulun lisäksi tanssiminen on parasta maailmassa, ja tähän ikään jo tultuani en välitä siitäkään, tanssinko yksin vai kaksin.

Lopuksi vielä tarina Tuhkimo-känneistä. Eräs läheiseni männä aikoina lähti työporukan kanssa laivalle viettämään pikkujouluja. Hänen puolisonsa varoitteli, ettei sitten menisi suutaan soittelemaan pomolle. No, matkahan meni juuri niin kuin voi kuvitella. Pomo oli haukuttu maan rakoon heti alkumatkasta. Paluu kotiin tapahtui hiljaisena ja naama vihreänä, ilman toista kenkää..