Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Äitini on muuttamassa. Hän on asunut samassa talossa vuodesta 1970, siitä asti kun minä olin 11 kk. Äitini on asunut yksin isän kuoleman jälkeen seuranaan kaksi kissaa, ja nyt tuntuu varsin järkevältä siirtyä pienempään asuntoon. Hän ei ole suostunut muuttamaan mihinkään muualle samasta rapusta, ja nyt pitkän odotuksen jälkeen vapautui pienempi asunto.
Äitini oli 20-vuotias muuttaessaan kyseiseen taloon.
Hän on synnyttänyt kaksi lasta, haudannut äitinsä ja aviopuolisonsa, tehnyt työuransa ja saanut kuusi lapsenlasta. Hän on järjestänyt tyttäriensä ylioppilasjuhlat, kuljettanut lapsenlapsiaan mukanaan asuntovaunulle ja lääkärikäynneille, ollut mukana naapurien kahvitusringissä vuosikaudet. Hän on nähnyt iloja ja suruja, eläen niissä mukana.
Olen ollut tyttäreni kanssa auttamassa äitiä pakkaamisessa ja tavaroiden läpikäymisessä. Tavaroissa on hänen elämänsä- ja edesmenneen isäni elämä- nuoruudesta nykypäivään. Minulle osa tavaroista on vaan tavaroita, roinaa, millä ei ole merkitystä. Osan muistan lapsuudesta, osa liittyy isään, ja niillä on tunnearvoa minullekin. Perheessämme on aina juhlittu isosti kaikkea mahdollista, ja lahjaesineitä on kertynyt äidillekin runsaasti.
Pakatessa löytyi tavaroita, joita en ollut ikinä nähnytkään. Kuulin tarinoita, joita en ollut kuullut. Erään kaapin sopukoista löytyi hevospatsas, minkä äitini oli ostanut omalle äidilleen nuorena tyttönä. Hevonen, koska mummo oli maalta ja oli aina tykännyt hevosista. Minäkin muistan sen, että mummon lempikappale oli "Juokse sinä humma".
Isän äidin jäämistöäkin löytyi, oli hopeatarjotinta ja kettupuuhkaa. Liisa-mummo oli vähän erilainen mummo, hiukset aina värjätty mustaksi ja meikit kohdillaan, aina kauniita vaatteita päällä. Olen saanut kuulla muistuttavani kyseistä mummoa, enkä pane pahakseni.
Kiukuttelin äidille siitä, etteikö hän käsitä lainkaan sitä, ettei pieneen asuntoon mahdu kaikki tavarat! Ymmärsin kuitenkin jossain vaiheessa tavaroiden merkityksen äidille. Jokaisella esineellä on tarinansa, osaa en tiedä, mutta ne tuovat muistoja mieleen hänelle ja ovat siksi tärkeitä. Lapsenlasten piirrustukset ovat aarteita, mitkä on säilytettävä. Maalaamani taulut ovat kertoneet äidille siitä, kuinka paljon välitän, kun olen käyttänyt nuoren ihmisen kiireistä aikaa maalaamiseen joskus vuonna yksi ja kaksi. Pieni tilpehööri, jota en käsitä, "vie niin pienen tilan".
Aikoinaan minulla oli ystävä, joka silmät kiiluen katsoi asuntoani. Asunto oli hänen mielestään aivan liian täysi, ja hän tarjoutui tyhjentämään puolet "turhasta roinasta" pois. En tietenkään suostunut, koska en itse pitänyt tavaroita roinana. Kyseisen ystävän poistin elämästäni myöhemmin, sillä hän toi niin paljon negatiivista energiaa elämääni. Olen pystynyt palauttamaan tilanteen aiheuttaman tunteen mieleeni, ja yritän miettiä kaksi kertaa miten äidilleni esitän asian, jos joku tavara on mielestäni roskiskamaa.
Elämämme kietoutuu usein materiaan ja ulkoiseen, haluamme tai ei. Kiintymyksemme ja muistomme liittyvät tavaroihin, joiden takana on tarina. Isäni vaatteita ja hänen käyttämänsä lompakko löytyi eilen. Äitini kanssa pakkaamme elämän mittaista tarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti