Valittajien klubi

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Eräänä päivänä kaikki oli hyvin. Aurinko paistoi tuulen väreillessä puiden lehtiä heilutellen, kun kävelin autoltani kotia kohti syksyisenä iltapäivänä.

Töissä oli mennyt päivä mukavan sopivassa kiireessä, juuri sellaisessa, mistä pidän. Ruoka oli ollut hyvää, keittäjä oli valmistanut minulle kalaa tietäen minun pitävän enemmän kalasta kuin lihasta. Kotona minua odottivat kissat istuen pöydän päällä kuin patsaat, kaulojaan minua kohti kurkoitellen, silityksiä ja "äidin kullat"-leperryksiä odotellen.

Joka päiväiseen rituaaliini kuuluen, vaihdoin mukavammat vaatteet päälle ja sytyttelin kynttilät palamaan. Nautin hiljaisuudesta ja lueskelin postin kantamaa sisustuslehteä. Idyllistä.

Olen luonteeltani optimisti. Kerron aina kaikille, kuinka avioliitossa ollessani se olin MINÄ, joka sai auton takakontin pakattua, vaikka tehtävä näytti mahdottomalta kymmenien pakaasien vuoksi. MINÄ jaksoin kuunnella lasten itkut ja tolkuttoman pitkät vaatimuslistat, enkä menettänyt hermojani. Usko(i)n aina optimistisesti parempaan huomiseen. Olen ottanut vastaan elämänkolhuja niinkin paljon, ettei tätä emalikuorta enää korjatuksi saa. Olen pyrkinyt kääntämään kokemukseni opetukseksi, ja hyödynnän oppimaani päivittäin elämässä. Haluan uskoa, että olen muuttunut paremmaksi ihmiseksikin siitä, mitä olen joskus ollut.

Krääk!

Todellisuudessa kauhukseni huomasin päivänä eräänä, että suustani ryöppyää valitusvirttä toisen perään. "En ole nukkunut kunnolla, kun kuu möllöttää taivaalla, kissat riekkuvat liikaa, en jaksa tehdä ruokaa, parkkipaikkaa ei löydy, hiukset ovat huonosti, liian vähän rahaa, alushousut puristaa ja sukassa on reikä, en tiedä mitä haluan elämältäni, joulukin on tulossa, työpaikan kopiokone pottuilee".

Ajattelin, että tällä valitusenergialla voisin perustaa Valittajien klubin, ja olisin itseoikeutettu klubin kuningatar.

Missä vaiheessa optimismi ja valoisa tulevaisuus on muuttunut itkuvirreksi? Onko syynä iän mukanaan tuoma kyynisyys elämään, vai realismin paukahdus naamaan kuin kermakakku sketsiohjelmassa? Minullahan on kaikki hyvin, kun vaan ehtisin huomata sen! No, ei hätää. Kun asian tunnistaa, siihen voi puuttua. Joten tukka tötterölle ja kohti uusia pettymyksiä!