Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Taas on se aika vuodesta, kun kaikki mahdolliset ystävä- ja työporukat järjestelevät pikkujoulujuhliaan. Ajattelin kirjoittaa blogini ENNEN osallistumistani yhteenkään juhlaan, ettei kukaan pahoita mieltään luulemalla olevansa kirjoitukseni pääkarektääri. Toivon itse osaavani käyttäytyä tänä vuonna, ettei tämä kirjoitus toimi profetiana, ja huomaan tehneeni kaikki hölmöydet mistä kirjoitan, ja osan, mitä en edes tiedä voivan olla mahdollista!
Juhliminen on ihmisille tapa irtautua arjesta, ja siksihän me niin mielellämme juhlia järjestämme. Keksimme eri syitä, miksi voimme heittää kannat kattoon ja olla pienen hetken joku muu kuin normaalipäivämme matti tai maija. Pukeutumalla lurexiin ja liimaamalla tekoripset voin minäkin olla kuin Kaija Koo, ja olla todellakin hetken kaunis, rietas ja ehkäpä jopa onnellinen.
Elämäni aikana olen työskennellyt monessa erilaisessa työyhteisöissä ja ollut osana erilaisissa harrastetoiminnoissa. Jokaisessa yhteisössä on omanlaisensa tapa juhlia. Seurakunnalla tapa oli aikalailla kuiva, etten sanoisi. Muualla on ollut enemmän tyylillä "viini virtaa ja balalaikka soi".
Seurakunnan pikkujouluilut olivat painottuneet joulun kristillisen sanoman ympärille, eikä työntekijöillä ollut tarve viettää juhlallisuuksia yhteisen illallisen lisäksi. Jolloin sai juhlan kunniaksi valita, ottiko ruuan lisäksi yhden lasin puna- vai valkoviiniä.
Muissa yhteisöissä juhlien aikaan tapana on ollut syödä hyvin, juoda hyvin, ja luonnollisesti puhua suunsa puhtaaksi. Itse olen joskus saanut kuulla olevani maailmanparantaja, joskus nipottaja. Nipottaja silloin, kun olen tullut juhliin autolla. Kerran juhlien yhteydessä työkaveri päätti puristella rintojani oikein kaksin käsin, koska "ne vaan on niin ihanat". Mikäs siinä, saattaahan ne olla. Kerran esimies kertoi, kuinka hän mielellään minut pullottaisi ja kepillä tökkisi. Vähän saatoin uhkailla seksuaalisen häiriköinnin syytteellä, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut toimia. Ymmärsin, että juhla-aikaan kaikki on sallittua?
Olen käynyt keskustelua ystävieni kanssa, miksi joillain ihmisillä karkaa mopo usein käsistä juuri pikkujoulujen aikaan? Olen nähnyt, miten juodaan yli omien rajojen, pelehditään työkavereiden kanssa huolimatta parisuhteista, hukataan omaisuutta ja tapellaan nyrkit ojossa. Onko meille annettu lupa toimia holtittomasti kerran vuodessa, ja seuraavana päivänä jatkaa ihan kun mitään ei olisi tapahtunut?
Oma suhtautumiseni juhlimiseen on vaihdellut riippuen elämäntilanteestani. Pienten lasten äitinä nautin siitä, että pääsin ulos neljän seinän sisältä ilman lapsia. Sai puhua aikuisten ihmisten kanssa, muustakin kuin kakan väristä. Muu siihen liittyvä; syöminen ja juominen, oli kivaa lisämaustetta, mutta aikuiskontaktit ja oma aika pieneksi hetkeksi oli tärkeintä. Paluu arkeen saattoi tosin olla aika rankkaa, kun hetken oli päässyt nauttimaan glamourista.
Nykyään juhliminen on yhtä harvinaista herkkua kuin ennenkin, johtuen ainoastaan omasta laiskuudesta nostaa ahteria tuolista ylös kun se on siihen laskeutunut töiden jälkeen. Silloin harvoin kun itseni liikkeelle saan, on syynä ensisijaisesti yleensä ruoka, ja tämän voi todeta siitä, että minussa on päivä päivältä enemmän rakastettavaa.
Ruuan lisäksi olen innostunut laulamisesta, mitä voin näin julkisesti pyytää anteeksi kanssaihmisiltä. Toki olen jo pienenä kuullut sanonnan, että äänellään se variskin raakkuu, ja siihen kategoriaan taitaa luritukseni kuulua. Laulun lisäksi tanssiminen on parasta maailmassa, ja tähän ikään jo tultuani en välitä siitäkään, tanssinko yksin vai kaksin.
Lopuksi vielä tarina Tuhkimo-känneistä. Eräs läheiseni männä aikoina lähti työporukan kanssa laivalle viettämään pikkujouluja. Hänen puolisonsa varoitteli, ettei sitten menisi suutaan soittelemaan pomolle. No, matkahan meni juuri niin kuin voi kuvitella. Pomo oli haukuttu maan rakoon heti alkumatkasta. Paluu kotiin tapahtui hiljaisena ja naama vihreänä, ilman toista kenkää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti