Kun tänään lähden

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Miettiiköhän ihmiset kuolemaansa kuinka paljon? 

Sen jälkeen kun isä aika yllättäen sairastui ja kuoli jokunen vuosi sitten, huomasin miettiväni elämän rajallisuutta. Isä oli suunnittelut matkustelevansa eläkepäivinään. Hänen eläkepäivänsä kestivät kolme kuukautta. Tästä viisastuneena päätin aloittaa elämisen niin, ettei kuolinvuoteella tarvitse katua. Joinain päivinä onnistun ja pysyn suunnitelmassani, joinain en.


Osa katumatta elämistä on, ettei välitä siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Onko ulkonäköni iälleni sopiva, hiustenväri liian rohkea, kiroilenko liikaa? Helvettiäkö se kellekään kuuluu, jos itse olen onnellinen omassa itsessäni. Ja tämähän se onkin tärkeintä; ensin pitää olla sinut itsensä kanssa, että voi olla sinut muiden suhteen, tehdä elämästään analyysin ja päästää irti tyytyväisenä.
 
Olen päättänyt, ettei tuleva kuolevani saa aiheuttaa hämminkiä läheisilleni, ja sen vuoksi olen suunnittelut jo valmiiksi pitkälti haluamallani tavalla asioita. Olen määrännyt, mitä minulle puetaan päälle (mummovainaan turkki ja silkkiyöpaita ja täysi meikki sekä mustat kynnet), mitä soitetaan hautajaisissa ja mitä juodaan muistotilaisuudessa: salmiakkikossua:) Hautajaisissani ei tarvitse turhia itkeskellä.


Työtoverini puolestaan haluaa, että hänen tuhkansa salasirotellaan metsään. Hän ei halua joutua purkkiin vangiksi vaan toivoo pääsevänsä mieluimmin irti vapaana tuhkana. Itse näen tilanteen komedialeffana: äitimuori tuhkana sirottelijan suussa. Itse kyllä menen purkkiin. Toisaalta joskus oli puhetta siitä, että ihmisen voi tuhkaamisen jälkeen  puristaa timantiksi. Uhkasin silloin haluavani tyttäreni sormeen. Onhan sekin kyllä aika pimeä ajatus, että tytär-raukka kulkisi mutsi sormessa. Ja entä kun unohtaisi sormuksen käsiä pestessä jonkun kahvilan lavuaarin reunalle, ja se varastettaisiin. Facebookiin vaan ilmoitus "mutsi kateissa, tunnearvoa, saattaa kummitella". Ei, holvissahan sitä joutuisi pitämään.

Jotkut kammoavat ajatusta kuolemasta. Ellei siitä puhu, ei se ehkä satu omalle kohdalle? Hah! Seurakunnalla työskenneltyäni useita vuosia tiedän, että kyllä se osuu ja uppoaa. Niin kuin ne kännykät niihin avonaisiin hautoihin.

Kuolemaa ei tarvitse pelätä, mutta ei sen kanssa tarvitse kilpaillakaan. Itsestään kannattaa huolehtia. Jos lääkäri sanoo, että seuraavasta ryypystä on maksa poks, niin kannattaa sitä ryypyn ottoa miettiä. Ehkä.

Ihmeellistä on elämä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Alan hiljalleen ymmärtämään, mitä tarkoitetaan elämän alkutaipaleen ja loppupuolen samankaltaisuudella. 

Pienen lapsen ihmettely elämän edessä on ihmeellistä katseltavaa. Jokaiseen päivään mahtuu monta uutta asiaa; on katsottavaa, kosketeltavaa, suuhun laitetettavaa. Asioita, jotka naurattavat ja niitä, jotka itkettävät. Lapsen kulku on epävakaata taapertamista, maaston epätasaisuus voi viedä tasapainon hups vaan, ja yhtäkkiä ollaan kumollaan maassa. 

Laulut ja lorut miellyttävät pientä lasta, samana toistuva sävel ja laulun rallatus tuo tuttuutta ja turvallisuutta. Käsiä taputetaan yhteen, ja välillä voi huudahtaa mukana. 

Vähitellen lapsi oppii, päästää irti kiinni pitävästä kädestä ja lentää maailmalle.

Ihmisen vanhetessa voi tilanne kääntyä kaikkien ihmetykseksi kuin tiimalasissa hiekka, valumaan alaspäin. Se ihminen, jolta on kysytty neuvoja tillilihan tekemiseen ja omien lapsuusmuistojen suhteen, onkin yhtäkkiä kuin lapsi jälleen. 

Elämä on taas ihmeellistä. Samat asiat tuottavat iloa, tai surua. Muistaminen ei ole enää helppoa, ja ehkä se onkin parempi näin ihmiselle itselleen. Läheisille tilanne voikin olla paljon vaikeampi. Kädestä kiinni pitäjä onkin se, jota ennen pidettiin kiinni. 

Elämä on ihmeellistä.

Sovituskoppikriisi

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Loukkasin selkäni ja polveni maaliskuussa työmatkalla, ja sen myötä olen löytänyt itseni fysioterapeutin vastaanotolta säännöllisesti. Sen lisäksi, että mahtava Nadja pyrkii hoitamaan polveani parempaan kuntoon, on samalla kunnostettu elämääni ruotimalla rajojen asettamisen ongelmaani sekä itsekriittisyyttäni. Kuinkas muuten, kun pienessä huoneessa on samaa kieltä puhuvaa kaksi naista, selkeästi samalla aaltopituudella.


Viime kesästä olen laihtunut ruokavaliomuutoksen myötä lähes 15 kiloa. Ihminen on siitä kumma otus, että jos pää ei tajua, niin kroppa kyllä kertoo ongelmien olemassaolosta. Minäkin olin ajanut itseäni loppuun tunkemalla suuhuni kaikkea sellaista, mikä ei vaan minulle sopinut. Nyt olen jo oppinut, mikä sopii ja mikä ei. Paino on asettunut tiettyyn lukemaan, ja eiliseen asti luulin olevani oikein tyytyväinen itseeni.

Mutta.. Sitten iski päälle sovituskoppikriisi.


Olin ystäväni kanssa syömässä pitkästä aikaa. Erosimme toisiamme halaillen, toivotimme hyvää kesää, ja fiilis oli mitä parhain. Päätin kipaista (joo, joo, hiihtää) vaateliikkeeseen vielä äkkiä katselemaan kesäkuteita. Iskin silmäni pariin riepuun, ja käyskentelin sovituskoppiin testailemaan. L-kokoinen paita ei niin millään istunut boobsejen kohdalta, kanitti selästä ja muutenkin näytin ihan tankkerilta. Eikä siinä mitään näin jälkikäteen ajatellen, mutta siinä pienessä kopperossa pyöriessäni jostain kumman syystä nostin käsiäni. JA NÄIN ALLIT!!


Luultavasti huudahdin ääneen, ja pienen hetken saatoin olla tajuttomanakin. Mitä helvetin kuustoista on mahtanut tapahtua? Mitä roikkuvaa, broilerinnahalta näyttävää riippuu käsistäni? Minä en ole näitä tilannut! (Seuraavaksiko aika plastikkakirurgilta tai burkha? Unohdetaan polvileikkaus ja vaaditaan vakuutusyhtiöltä maksusitoumus ihan muualle työkykyä parantavaan toimenpiteeseen..)


Pitäisi aloittaa kova treenaaminen, että näille saisi jotain tehtyä. Tämän kesän osalta on toki myöhäistä, kun heinäkuussa on reissu Kreetalle. Siinä sitä voi vilkutella rannalla Jorgoksille, ja kuuluu vaan flaf flaf, kun allit heiluu mukana.  Jeesus-teippi ei värinsä puolensa käy, mutta vähän ruskettuneeseen ihoon saattaisi pakkausteippi sopia. Kestääköhän se miten vettä?


Myöhemmin kerroin akuutista kriisitilanteestani puhelimessa ystävälleni, joka kysyi, missä kaupassa olin ollut shoppailua harrastamassa. Hän meinasi kuolla nauruun, kun ohimennen mainitsin olleeni nuorten osastolla. Ehdotti siirtymistä aikuisten naisten puolelle. Sanoi, että 30 vuotta sitten olen ollut nuori. Nyt on sitten ystävyyskin katkolla.

Susikantaa

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

                                                "Mie oon uppee, ja sen kyllä näkkee"

Naisvaltaisella alalla sekä tuttavapiirissä, naisten ympäröimänä, tulee väkisinkin mieleen vanha sanonta "nainen on naiselle susi".


Väitän, että naisten välillä voi olla suurinta mahdollista ystävyyttä ja lojaalisuutta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisen puolen pitämistä. Olen tätä itse kokenut ja saanut osakseni. Olen itse yksi niistä, joka haluaa, haluaisi, pitää itseään hyvänä tyyppinä ja hyvänä ystävänä. Olenko sitä sinulle, määrittyy omasta käytöksestäsi minua kohtaan.

Tässä kuva elämässäni olevasta naisista se, ketä ihailen enemmän kuin hän arvaakaan. Tyttäreni.   Huono kuva, tarkoituksella, kun pöllöillään. Ripaus hulluutta pitää mielen virkeänä.

Ystävyys minua kohtaan on näyttäytynyt parhaiten silloin, kun olen tarvinnut kuuntelijaa päässäni hilluville kymmenille ajatuksille, joita olen yrittänyt saada aakkostettua. Joku ystävistäni on lähtenyt kanssani kirppiskierrokselle, minkä lomassa on haasteltu ja setvitty elämänkoukeroita. Koskaan ei ole tarvinnut oikeiden ystävien kohdalla miettiä vastavuoroisuutta eikä sitä, jääkö toiselle jotain velkaa.


Väitän myös, että naisten välillä voi olla tummanpuhuvaa kateutta, ilkeilyä ja pahantahtoisuutta, mikä kohdistuu toiseen naiseen. Se voi näyttäytyä suoranaisena hyökkäyksenä ihmistä vastaan, tai takanapäin puhuen. Olen tarkkaillut ihmisten käytöstä tästä näkökulmasta, ja huomioinut seikkoja, mitkä voivat aiheuttaa susilauma-efektin. Jos joku erottuu joukosta olemalla liian hyvännäköinen, hyvä työssään, onnellinen, nuori, ahkera, ihan mitä vaan, se on liikaa sudelle. Pitäisi olla mauton ja hajuton, mieluiten vanha ja ruma, niin sopisi suden määräämään muottiin.


Susi on itse kyllästynyt itseensä ja elämäänsä, vuodet ovat ehkä kohdelleet kaltoin, on tullut ero jos toinenkin, lapset ovat lentäneet pesästä eikä kissakaan enää nuku jalkopäässä. Työtahti on hiipunut ja työpäivä menee kahvitauosta ruokataukoon kunnes voi leimata kellokortin. Uutta työtä on turha hakea, kun cv:n teko ei onnistu lukihäiriön vuoksi tai sen takia, ettei siihen ole mitään päivitettävää. Työnantajan kustantama "Muutosvastarintaa päin" - kurssi ei auta työnhaussa.


Kaksinaamaisuus on parasta työpäivien antia. Joka viikko voi vain odottaa, kuka keksii uuden aiheen ja kenestä. Esimiehelle ollaan mielin kielin, ja selän takana hänet haukutaan aina kun mahdollista. Kukaan ei ymmärrä, että esimies on ihminen hänkin. Selkään puukotus on henkilökunnan työhyvinvointi - iltapäivien ohjelmanumero, mihin jaetaan vuoronumerot ennen päivän alkua.

Parasta mitä tiedän, on ystävien kanssa vietetty aika nauraen. Juuri muistelimme erään ystävän kanssa sitäkin Uuden vuoden aattoa, milloin koira päätti vetää minua pitkin peilijäätä olevaa pihaa. Suoraan päin parkissa olevaa pakettiautoa. Ystäväni ehti jo päässään nähdä kauhuskenaarion ambulanssista ja katkenneista raajoista, mutta lopulta tilanne päätyi hysteeriseen naurunremakkaan. Huumori yhdistää.

Mikä traagisinta, ihmisen elämä juoksee eteenpäin kuin hamsteri juoksupyörässä. Loppu tulee vääjäämättä. Miten päivämme käytämme, olemalla susilauma vai yhteen hiileen puhaltava porukka, joka arvostaa toisiaan ja jokaisen erilaisuutta?
Avaimet onneen on jokaisella itsellään. 

Eläimellistä elämää

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Lapsuuteni kodissa oli aina eläimiä. Olen ollut eläinihminen niin kauan kuin muistan. Huolimatta kissa-allergiastani omistan, no, aika monta kissaa. Hevosillekin olen allerginen, mutta niitä en jostain syystä ole koskaan halunnut hankkia, vaikka hevonen minulta edesmenneen isäni mukaan enää puuttui. Parvekkeelta. Siihen aikaan kun tämä todistus annettiin, oli asuntoomme vaikea ahtautua siellä joka puolella juoksevien ja ryömivien lasten ja eläinten vuoksi.

Elämääni on kuulunut iloa ja surua eläinten omistuksen myötä; joidenkin otuksien läsnäolosta olen saanut nauttia useita vuosia, toiset ovat eläneet lyhyemmän, mutta sitäkin merkityksellisemmän elämän.

Muistan lapsuudestani Bella-koiran, joka oli 4-vuotias, kun se kuoli. Olin itse vähän alle kymmenen, mutta muistan hyvin kyseisen koiruuden. Jälkikäteen ajatellen voin kyseenalaistaa vanhempieni järjenjuoksua, sillä selitys Bellan poismenoon oli vähintäänkin erikoinen. Koira oli kuuleman mukaan juonut oranssia maalia, jolla juuri maalattiin keittiön seiniä. Koira oli luullut sitä keltaiseksi Jaffaksi. Koira oli oikeasti lopetettu sen vuoksi,  ettei se koskaan oppinut sisäsiistiksi.

Kun muutin omaan kotiini, aloitin luonnollisesti eläintarhan perustamisen välittömästi. Lasten astmat ja allergiat rajoittivat jokusen vuoden eläintenpitoa, mutta nyt on balanssi taas saavutettu. Meillä saa kissat hyppiä pöydällä ja syödä mamman lautaselta.

Meillä on luottoeläinlääkäriasema, missä olemme asioineet kaikkien eläintemme kanssa. Luulen, että he ovat saaneet ison tilin lisäksi nauruja perheemme kustannuksella enemmän kuin olisin toivonut. Kerran yksi pojista päätti joulun alla piilottaa joulukalenterit sänkynsä alle, ettei kukaan muu lapsista syö niitä. Seuraavana aamuna heräsin järkyttävään huutoon. Kalenterit oli revitty palasiksi ja syöty, luukkuja myöten.

Siihen aikaan meillä oli kaksi koiraa, jotka olivat päättäneet herkutella oikein kunnolla, suklaa näytti enemmän siltä itseltään ympäri lattioita ollessaan, ja muutenkin poika sai aikaan itkupotkuraivareissaan varsinaisen hulabaloon. Säikähdin, muutakin kuin huutoa ja sotkua. Muistelin, ettei koirille voi antaa suklaata, ja äkkiä soittamaan eläinlääkäriasemalle. Ilmeisesti en ollut ensimmäinen soittaja, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, ettei tarvitse pelätä koirien välitöntä kuolemaa. Poika oppi kerrasta, ettei laittanut sängyn alle omaisuuttaan enää sen jälkeen.

Romeo on tullut meidän perheellemme pelastettuna koirana Venäjältä. Sillä on ollut erinäisiä vaikeuksia sopeutua ihan tavallisiin asioihin, kuten muovipusseihin, imuriin, kylpyhuoneeseen ja automatkoihin. Joskus on pakko kuitenkin matkustaa, jopa autolla.

Romeolle oli varattu aika eläinlääkärille aika alkuvaiheessa sen muutettua meille. Aloitimme matkavalmistelut hyvissä ajoin.  Mukana autolle siirryttäessä oli muovikassillinen herkkuja, kinkkua ja kalkkunaa sekä herkkutikkua monen moista. Koira painaa useita kymmeniä kiloja (kuinka paljon, ei tiedetä, koska Romeo pelkää myös vaakaa), ja autoon sisään meni nuorin pojista herkkukassin kanssa. Poika maanitteli kinkkuja heilutellen koiraa sisään, ja minä ulkona pukkaan koiraa persiistä. Ei liikettäkään. Kello tikittää, ja jossain vaiheessa oli pakko soittaa eläinlääkäriasemalle, että ei tulla, kun en saa koiraa autoon. Vastaanottovirkailija oli hetken aikaa hiljaa, ja sen jälkeen "ok".

Tässä kohtaa minulla paloi päre, ja jollain ihmevoimalla sain nostettua koiran kyytiin. Soitto uudestaan eläinlääkäriin, että tullaan sittenkin. Koira istui takapenkillä kun lahdille menossa. Eläinläärillä odotusaulassa oli kuin vastaanottokomitea, kun kaikki työntekijät halusivat nähdä sen koiran, jota ei saa autoon. Luulivat varmaan, että kyse on jostain pienestä fifistä, jolta kysyn, huvittaako mennä..

Miesystäväni koira puolestaan päätti kerran herkutella varsin kyseenalaisella herkulla. Olimme harrastaneet "läheisyyttä", ja käytetty ilmapalloa muistuttava kumituote oli yöpöydällä. Paino sanalla OLI. Koira oli siis syönyt sen, ja taas soittoa eläinlääkärille. Vaatii paljon, kun yrittää selittää asiaansa asiallisesti, ja katsoo samalla kun aikuinen mies pyörii lattialla nauraen, ja toisessa päässä puhelinta vastaanottoihminen nauraa. Minä kun luulin, että pieni koira voi mennä tukkoon tai jotain vaarallista. Ei mennyt. Kuljettiin sitten ulkoiluttamassa koiraa kilometritolkulla pitkän kepin kanssa, millä tökittiin sen paskakasoja. Tuli se ulos lopulta, useamman päivän kuluttua.

Myöhemmin huomasin itsessäni halun hamstrata kissoja. Käsilaukkuja minulla onkin jo aika monta, mutta hamstraustarvetta voi aina laajentaa. Vaikka kissoihin. Ne ovat ihania, mutta tekevät myös kaikkea kummallista. Nemo näyttää viattomalta, mutta se puuhaa jatkuvasti pahojaan, pientä jäynää. Lempi-nimenä sillä onkin Nemo-perkele.

Nemo-perkeleellä on tapana öisin tulla naaman eteen istumaan pimeässä, ja tuijottaa. Fiilis on kun jostain kauhuleffasta, Roihuvuori Horror Story.. Se myös haistelee hengitystä, ja olen alkanut miettimään, onko minulla jokin sairaus, minkä kissa havaitsee? Siis muu kuin luulotauti.

Öisin sillä on tapana käydä aukomassa laatikkoa, missä on kissojen märkäruokapussit. Joka aamu siivoan siis lattian keittiössä, kun kaveri on tarjonnut muille kissakamuille gourmettia keskellä kulkuväylää. Se ruoka ei kelpaa, mikä on ruokakupissa.  Vaatekaapin ovi kammetaan auki ja vaatteet levitetään lattialla karvoilla koristeltuna ja hiuksiani käydään mutustelemassa.  Muut kissat yleensä nukkuvat suht rauhallisesti, mutta Nemolla on demonista puuhaa aina öisin. 

Jokainen eläin on oma persoonansa. Kun olen saanut lapseni aikuisiksi, ja saanut jäädä elämään aikuisen naisen elämää itsekseni, niin mitä teen? Opetan huonoja tapoja kissoille. Nuorin kissoista, Sera, on alle vuoden ja opettelee vielä kissanelämää. Kun Sera oli pienenpieni, ja pureskeli kynsiäni ja sormia, se oli mielestäni söpöä. Näykkimällä kissat osoittavat hellyyttä, ja kyllä se Sera minusta niin kovasti tykkääkin.Nyt opettelemme pois ikävästä tavasta. Hoen Seralle "puskee, ei pure", ja kyllä se aina jokusen kerran siinä osuu oikeaan..

Muutosten tuulet

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Se, mitä olin odottanut jo pitkään, on tapahtunut.Viimeinen lapsistani on muuttanut omaan kotiinsa. Olen jäänyt yksin, no siis kissojen kanssa, asumaan aikuisen naisen elämää. Ensimmäistä kertaa elämässäni asun sitten yksin.


Olen aikoinaan muuttanut suoraan lasten isän kanssa asumaan, ja eron jälkeen tässä onkin sitten asuttu. Tilanne on uusi ja varmasti yhtä jännittävä lapsukaiselle kuin äiskällekin.

Huolimatta siitä, että olen tätä toivonut ja odottanut, olin ehtinyt jo parit itkut itkeä ennen varsinaista muuttoa. Tuleeko nuori mies vielä äitiään katsomaan? Kiinnostaako mama enää, kun elämä ja oma kotiovi on muualla? Olen kovissa liemissä keitetty, enkä tajunnut puoli vuotta sitten muuttosuunnitelmista puhuttaessa, että voin tuntea jotain tämmöisiä "hempeitä" tunteita.

Muiden naisten kertoessa tulevaisuuden haaveissa siintävästä ajasta mummona pienten lastenlasten ympäröivänä, olen saanut puistatuksia ajatuksesta ja todennut, että jos kakarani joskus lisääntyvät, voin tavata lapsenlapsia puistossa. Kesällä. Tunnin verran. Eläinlapsenlapsia olen kyllä luvannut hoitaa.

Lapseni pärjäämisestä minulla ei ole epäilyksiä. Elämä alkaa asettumaan raiteilleen opiskelujen ja harrastusten suhteen tällä hetkellä enemmän kuin hyvin, ja muutenkin kaverilla on pää oikealla paikalla. Tosin taitaa tulla äitiinsä jonkin verran, mikä on joko siunaus tai kirous:)

Tämä on muutoksen hetki; niin lapselleni kuin minullekin. Muutos tuo mukanaan aina mahdollisuuden uuteen ja hyvään. Minä päästän irti viimeisestäni. Kannustan, neuvon, rahoitan ja syötän vielä senkin jälkeen, kun lapsuuden kodin ovi on sulkeutunut muuttokuorman lähdettyä. Itken, mutta lämpimiä, sydämen muotoisia kyyneleitä.