Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
"Annappa ku mie huastelen", aloitti ukko tarinansa. "Suattaapi olla totta, tai suattaapi olla olematta".
Ukko tunsi naisen, joka oli kerran hänet hurmannut. Nainen oli ollut niin kovin eloisa, naisen nauru oli jäänyt kaikumaan ukon päähän kuin seireenien kutsu. Ukko muisteli, että naisen askel oli silloin kauan sitten ollut kepeä, kuin nainen olisi kävellyt metrin maan päällä. Ja kuinka naisesta huokuikaan seksuaalisuus, sen saattoi melkein tuntea naisen kulkiessa ohi. Ainakin ukko saattoi sen kuvitella, iltaisin, maatessaan yksin kylmässä vuoteessaan.
Nainen eleli elämäänsä. Hän oli elänyt jo yhden elämän, nyt railakkaasti rallattaen seilasi toista eteenpäin. Aamuisin hän heräsi hypähtäen uuteen päivään, vetäen verhot ikkunan edestä vauhdilla, kuin syleillen ja huudahtaen huomenta koko maailmalle. Päälleen hän valitsi vaatteet, jotka puhuttelivat häntä juuri sinä päivänä, leikitellen ajatuksella, miten voisikaan tänään olla merirosvokuningatar tai perheeltään karannut prinsessa. Päivisin hän hymyili työssä, kaupassa kassoille ja bussissa kuljettajalle. Naapureille hän huikkasi iloisen "hein" kotiin tulleessaan. Iltaisin hän kiipesi sänkyynsä, lämpimään, ja nukahti tyytyväisenä päiväänsä.
Naisen ensimmäinen elämä ei ollut helppo. Hän kantoi edelleen elämästä painoa, mikä näkyi joskus, kun verho heilahti. Silloin hän ei jaksanut hymyillä kassoille eikä bussikuskille. Niinä iltoina hän toivoi, että joku vieressä silittäisi häntä kuin kissaa silitetään. Juuri niin kuin kissa haluaa ja juuri silloin kuin sille sopii.
Sellaisena hetkenä eteen astui mies puhuen salakieltä, ja sai naisen haukkaamaan myrkkyomenasta. Nainen ei aluksi ymmärtänyt, että sisällä kasvava tunne on myrkytys, ja mies sen aiheuttaja. Nainen etsi syitä muualta, käänsi kiviä ja kantoja. Nainen oli huojentunut, kun mies hävisi kuin varas yöhön. Se mies olikin ollut. Nainen ymmärsi eläneensä toisen elämän, ja saaneensa vielä mahdollisuuden uuteen.
Ukko ei usko silmiään, kun sattuu naisen kanssa samaan aikaan samaan paikkaan. He päätyvät kahville ja siitä vuoden kuluttua yhteiseen osoitteeseen. Miehen ei enää tarvitse nukkua yksin. Haaveet naisesta osoittautuvat päivästä toiseen kulkevaksi helmijanaksi, osa helmistä rosoisempia, osa omaisuuksien arvoisia, mutta yhteinen.
Tänään nainen on jo vanha, askel ei enää lennä eivätkä helmat hulmua kuin nuorena. Hiukset ovat harmaantuneet ja eloisuus on muuttunut rauhallisuudeksi. Nainen muistelee vuosia, jolloin vielä jaksoi tanssia ja laulaa aamuun asti. Kolmannen elämänsä aikana hän on saanut sen, mitä toivoi: viereensä kallion, johon luottaa. Yöllä hän herää siihen, että ukko kuorsaa vieressä ja silittää häntä kädestä - kuin kissaa silitetään. Aamulla ukko kysyy, oliko naisella joku hätä yöllä. Silloin nainen nauraa, sitä hersyvää nauruaan, ja sanoo, että ei. Kunhan varmisti, että toinen on siinä vieressä.
