Äitiyden odotuksista ja rakkauden hetelmistä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Äiti-ihmiseltä odotetaan mahdottomia. Aina on odotettu, kautta historian. Ihan sama, millainen hunsvotti on ukkona ollut, on äidin odotettu hoitavan lapset, kodin ja itsensä. Ulospäin ei ole saanut näyttää nyreää naamaa, vaikka siinä olisi mustelmia tai jälkiä nukkumattomista öistä. 

Sodan jälkeisessä maailmassa niitäkin oli, sillä miehet olivat nähneet ja kokeneet, ja mihin muuhun kauhukuvat purettiin, ellei perheeseen. Harva nainen uskalsi silloiseen aikaan olla  rohkea ja erota, paitsi mummoni. Hän jäi yksin hoitamaan lasta, mutta joutui tekemään montaa työtä saadakseen rahat riittämään. Sukumme naiset ovat ulospäin kovia. Meitä ei pienet tuulet heilauta, eikä tunteet ohjaile. 

Olen opettanut lapsiani parhaalla mahdollisella tavalla: kuinka kiitetään, annetaan paikka vanhemmille ihmisille ja pidetään ovea auki, otetaan hattu päästä ruokapöydässä ja pyydetään anteeksi, kun loukkaa toista. Yhtä asiaa en ole opettanut. En ole näyttänyt tunteitani, miten sattuu, kun joku loukkaa. Miten itkettää, kun joku tönii. Kuinka vaikeaa on, jos rahaa on liian vähän ja se ahdistaa todella paljon. Kuinka paljon merkitsisi, että joku rakastaa oikeasti MINUA, ja sanoo sen, ehkä halaa. 

Olen opettanut selviytymään ja olemaan kivikasvo, tunteeton. Siksi minulle on voinut sanoa mitä vaan. Minun vastaanottoni on ollut auki 24/7, eikä kukaan ole ehkä pysähtynyt ajattelemaan, että minäkin voin olla väsynyt. Se on suurin virheeni äitinä. Mietin myös, olenko antanut kaikkivoipaisuusoletuksen perinnöksi lapsilleni? 

Omalla esimerkillä on vaikutusta. Olen pystynyt yksinhuoltajana kasvattamaan lapseni kunnon ihmisiksi. Samalla olen itse opiskellut ja tehnyt työtä, vaikkakin se on ollut haastavaa. Kuinka haastavaa, sitä en ole näyttänyt ulospäin. Ulospäin on näkynyt juhlat, missä tarjotaan suklaakakkua ja skumppaa. 

Yhtenä päivänä pimahdin. Asiasta, mikä oli tarkoitettu vitsiksi. Enkä loppupeleissä voi kuin katsoa peiliin. Joskus ei vaan jaksa. Seuraavana päivänä kaikki oli taas hyvin, ja itseäni hävetti. Miksi piti hermostua?

Eilen oli äitienpäivä💝 

Osa lapsista, ja karvainen lapsenlapsi, kävivät kyläilemässä. Puhuttiin muun muassa siitä, miten meillä on menty kouluun tai töihin vaikka pää kainalossa, ei ole saanut tai voinut olla kipeänä.  Luonnollisesti tämä ek. eli ennen koronaa. Totesin tähän keskusteluun, että en ole varmaan näin lapsille sanonut, mutta omalla esimerkilläni näyttänyt mallia. 

Illalla löysin facea selaillessani MeNaiset-lehden testin, missä sai vastailla kysymyksiin ja vastausten perusteella sai äidistä profiilin. Kolme neljästä lapsestani teki testin, ja kaikki saivat erilaisen vastauksen. Toisaalta ei lainkaan ihmetytä, sillä onhan minulla erilainen suhde jokaiseen. 

Vanhimman, tyttäreni kanssa, on jo ehditty elää kaikenlaisia elämiä; eletty hetki kaksinkin, ja nyt hän on jo oikeasti aikuinen. Nuorin pojista kokee, että edelleen nalkutan, kun kyselen ja muistuttelen asioista. En vaan voi mitään itselleni, teen samaa kaikille; saatan kysyä kavereiltakin, että ovatko muistaneet käydä veskissä? Keskimmäinen pojista asui hetken kanssamme, ja meillä oli oikeasti kivaa yhdessä. Saatiin jutella ja oleskella, ja mielelläni kuuntelin hänen mielipiteitään yhteiskunnallisista asioista sekä kävin keskustelua päivittäin tärkeistäkin asioista erittäin fiksuksi kasvaneen nuoren miehen kanssa. 

Mutta testien tuloksiin: Lasteni vastausten perusteella olen cool mom, semmoinen, jonka luokse ovat tervetulleita kaikki - niin lapset kuin ystävätkin. Minulle voi puhua kaikista asioista ja kannustan olemaan oma itsensä sekä tavoittelemaan unelmiaan. Otan ihmisten tunteet huomioon ja annan lasten itsenäistyä. Olen myös täydellinen, pullantuoksuinen äiti. Toisaalta myös fiksu uranainen, joka on perfektionisti, mutta hauska. Joka kyllä nalkuttaa joskus. 

Lapset alleviivasivat nämä, ja pullantuoksua meillä oli silloin joskus aikoinaan liiaksikin. Nykyään mieluimmin tilaillaan tai ostetaan - koska äiti tosiaan on uranainen.. Huonona puolenani nostettiin esiin paikoittainen nolous viinin juonnin yhteydessä, mutta en itse alleviivaa sitä lainkaan. Olenhan hauska, ja hauskemmaksi tulen, mitä enemmän lasin pinta hupenee:) Nalkuttaminen ei ole nalkuttamista, vaan sitä huolehtimista: "onhan sulla avaimet, muistitko maksaa sen laskun", jne.

Hauska testi ja rönsyilevää keskustelua syntyi sen ansiosta. Hetkittäisistä synkistä ajatuksista ja omasta puutteellisuuden tunteestakin huolimatta voi taas huomata, että hyvin sitä on tullut vedettyä kelkkaa nämä vuodet. Hyviä lapsia minulla on, kaikki omat ja matkaan tarttuneet. Enkä minäkään taida niin paska mutsi olla, mitä joskus kuvittelen...

                               Mustan lesken juhlista eli 50-v. päiviltä omia ja "adoptoituja" lapsiani 

Mother X-mas all year long

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Olen aiemmin kirjoittanut auttamisesta ja sen merkityksestä itselleni. Olen todennut, etten ymmärrä aina koko käsitettä auttamisesta enkä ihmisten suhtautumista siihen. Asian pyöriessä päässäni edelleen, joudun palaamaan aiheeseen näin joulun juuri mentyä.

Aloitan kertomalla pari tarinaa itsestäni, ettenkö sanoisi ilmiantavani itseni auttajana: olen lahjoittanut peräti kaksi kertaa kassajonossa rahaa. Molemmilla kerroilla mummot ovat seisseet laskemassa kolikoita kassan edessä, ja luonnollinen reaktio minulla oli kaivaa tarvittavat kolikot avuksi. Toisella kerralla kuulin olevani enkeli, milloin jouduin pyörähtämään ympäri ja katsomaan, kenelle mummo puhuu. Tämmöinen musta otus kuin minä, sen verran harvoin enkeliksi tituleerataan.

Eräässä aiemmassa työtehtävässäni pakeilleni tuli silmät ristissä mies, joka sivulauseessa kertoi valvoneensa edellisen yön. Hänellä ei ollut puhelinta sen rikkouduttua, joten hän ei ollut saanut herätystä laitettua aamulla ollutta hammaslääkäriä varten, mistä oli sitten vielä samalla matkalla poikennut minua tapaamaan. Ratkaisu oli ollut valvoa, ettei myöhästy hammaslääkäristä, saatikka saa maksumuistutusta ja särkevää hammasta. En voinut tehdä maksusitoumusta puhelimeen, mutta annoin hänelle hyllyn reunalta vanhanaikaisen vekkarin matkaan. Mies halasi minua kyyneleet silmissä. 

Kerron nyt nämä suuret sankaritekoni esimerkkinä siitä, että päivittäin tulee tilanteita, missä on mahdollisuus auttaa. En kuitenkaan ole niiden tapahtumahetkellä päivittänyt facebookia laittaen päivitystä julkiseksi sen toivossa, että saisin itselleni glooriaa. Auttamisen tulee mielestäni perustua siihen, että avun saaja saa hyvän mielen ja samalla itsekin! 

Julkisten tunnustusten hakeminen somessa, oli kyse sitten auttamiseen liittyvää, tai oman itsensä esiin nostamista muulla tavalla, on lisääntynyt. En muista, että aiemmin olisi ollut luontevaa kehua itseään niin häikäilemättömästi kuin mitä nykyään tehdään. Kun ei toimita kasvokkain, todellisuus hämärtyy. Somemaailmaan voi luoda itsestään sen kuvan mitä haluaa. Voi olla kuka vaan ja elää millaista elämää vaan. 

Aivan viimeaikaisin hölmötys on, että yksityishenkilöt pyytävät rahaa milloin minkä tragedian perusteella somessa. Ei siinä mitään, saahan ihminen pyydellä rahaa. Mutta ne, jotka menevät rahaa lahjoittamaan  pyytäjälle, laittavat kuvakaappauksia "siirsin 5 euroa". Tässä taas yksi tapa todistella, että on hyvä ihminen, kun on Jampalle omistaan sen pari euroa antanut. 

Luin vähän aikaa sitten päivityksen facebookista, missä henkilö oli käyttänyt itsestään kahdeksaa ylistävää määritelmää. Itselleni nousi kysymys siitä, kuinka vakava persoonallisuuden häiriö ihmisellä on, jos itsetunto perustuu peukutuksiin, tykkäyksiin sekä itselleen luotuun, valheelliseen narratiiviin? Älkää ymmärtäkö väärin, terve itsekehu on mukava ominaisuus ja ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat itsensä tuoda esille hersyvästi ja terveellä tavalla. Mutta se ero, mikä ei aina olekaan niin pieni..

Joulun aikaan oli hauska seurata ihmisten käytöstä. Kuka hankkii lahjoja toiselle pakosta, "kun sekin ostaa minulle". Faceryhmissä kyseltiin neuvoja, mitä ostaa teini-ikäiselle kummipojalle, miehelle ja anopille, ja onko soveliasta antaa lahjaksi kierrätettyä tavaraa. Sukulainen muisti mainita, että on lamajoulu, eikä osta sinun lapsillesi lahjoja, mutta odottaa omilleen kyllä paketteja vanhaan tapaan. Serkun lapsi toivoo 200 euron kenkiä, ja koska sinä olet niin kovapalkkainen, on vaikea kieltäytyä. Sitten vielä kirsikkana kakussa ikuinen kestosuosikkini: ollaan oltu riidoissa viikkoja tai jokunen kuukausi, mutta aletaan lämmittää yhteyksiä sopivasti ennen joulua - täytyyhän ne lahjat saada 😂 

Oma joululahjojen osteluni alkaa jo aikaisin, yleensä kesällä. Olen rahanarvontunteva, ja pyrin hankkimaan edullista, hyödyntäen alennusmyyntejä. Ajattelen jokaista, mitä kukakin tarvitsee, tai mistä pitää. Haluan hankkia semmoista, mitä lahjan saaja joutuisi ehkä itse hankkimaan, mutta näin säästää minulta saadessaan. Auttamista vähän näinkin.  

Nyt "lamajoulun" lisäksi korona on tuonut eteen tilanteita, missä toivoisi harkintaa ja inhimillisyyttä monelta eri taholta. Usein joutuu pettymään. Olipa eräskin nuori, täysi-ikäinen henkilö, joka joutui lomautetuksi. Sen lisäksi hänen parisuhteensa katkesi. Hän ei ollut joutunut tekemisiin hyvinvointiyhteiskuntamme byrokratian kanssa, ja tarvitsi apua tukiviidakon kanssa. Apua olisi tarvittu myös läheisiltä, sillä kun hätä on suurin, yhteiskunnan rakenteet horjuvat. Mutta mitä sanoo nuoren siittäjä, kun lompakkoa pitäisi raottaa? "Yhteiskunnan pitää auttaa" ja "se on täysikäinen, mun vastuu on loppunut". Mitä tekee siinä tilanteessa nuoren äiti, se joka aina auttaa? Maksaa vuokrat, laskut ja antaa bussirahat siinä vaiheessa, kun lomautus vihdoin päättyy. Helppoa, eikö totta. Sitä se on, auttaminen. Eikä tarvita edes joulumieltä. 

Kanssakumppanini on joutunut hassuun tilanteeseen kanssani yhteen mennessään. Hän on saanut neljä aikuista lasta ilman yhtään Clear blue-testiä, odotusaikaa tai uhmaikää. Raskauskiloja kylläkin, meille molemmille, ja loppumattoman muuttorumban. Joka toinen hetki on muuttamassa joku lapsista tai aikoinaan minä (kulmakunnan levottomin sielu), ja hän kilttinä miehenä hakee peräkärryä/ajaa autoa/kantaa laatikoita/maksaa bensoja/poraa reikiä seiniin/liittää pesukoneita, jne. On tässä ollut pientä vitsailua muuttofirman perustamisesta jokusen kerran. Ja kiitos kysymisestä, lasten biologinen isä ei ole kuollut. 

Oli miten oli, kaikkea ei kai maan päällä tarvitse ymmärtää. Joulu oli ja meni jollottaen. Meidän perheessä siihen sisältyi tänä vuonna paljon, muttei oikeaa kuusta. Ehkä ensi jouluna, jos joku sitten auttaa sen pois siivoamisessa 😂

Meille tulee lapsi

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Jännittää. Tieto siitä, että kohta meitä on kolme. Miehellä ei ole ennestään lapsia, joten kaikki on hänelle uutta. Joka päivä hän kyselee jotain pientä asiaan liittyvää. Vastailen välillä jo vähän tiukempaan sävyyn, että "kerron kyllä, jos on jotain uutta". Heti sen jälkeen tulee huono omatunto. Toinen on innoissaan, ja huolestunutkin, ja minä tiuskin. Sitä ne hormonit kai teettää.


Mies alkaa valmistautumaan lapsen tuloon. Päivän aikana hän yhtäkkiä seisoo työhuoneeni ovella, kysyen, onko minulla jotain pahasti kesken. Hän on ruvennut katselemaan autoja netissä, sillä eihän meidän nykyinen kulkupeli sovi lapsiperheelle. Seuraavaksi mietitään, minne sänky laitetaan ja millaisessa on hyvä nukkua. Itse harmittelin, että juuri kun sain oman huoneen, joudunkin siitä luopumaan. No, lapsethan tuo niin paljon iloa elämään, että jostain kannattaa luopuakin.

Käymme päivittäin kävelyllä, syömme terveellisesti. Alkoholi on jäänyt pois. Olemme kertoneet ystäville, että aloitimme fitness-kuurin. Haluan olla paremmassa kunnossa, kun lapsi saapuu. Tiedän aiemmasta, että vanhemmuus vaatii jaksamista. Syöttämistä, ulkona perässä juoksemista, yövalvomisia ja haasteiden selättämistä.

Kävelylenkeillä miehen kanssa puhumme arvoista ja omista lapsuuden kasvatusmalleista. On hyvä etukäteen miettiä, missä on menty omasta mielestä puskaan. Minä uskon rajojen asettamiseen, ja niin tuntuu mieskin uskovan. Ehkä me onnistumme yhdessä tehtävässä.

Kaiken valmistautumisen, pähkäilyn, puhumisen ja autojen katselun jälkeen saamme puhelun: "Äiti, mun asumiskuviot järjestyi sittenkin, en mä tuukkaan teille asumaan. Mut kiitos tosi paljon teille, ootte rakkaita".

Haluan toivottaa hyvää äitienpäivää kaikille äideille tällä kuvitteellisella tarinalla!

Hassunhauska täti

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Luulen, että jokaisessa suvussa on sellainen. Täti, tai saattaa se olla mummokin, ellei joku muu sukulainen. Lasten mielestä hassunhauska, mutta aikuiset tietävät totuuden. Tätiä kuvaillaan sanoilla persoonallinen, sanavalmis, taiteellinen ja oman tien kulkija. Täti pukeutuu juuri niin kuin haluaa, ja usein tädin näkeekin hyvin epäsovinnaisissa vaatteissa. 

Täti pitää isoista hatuista ja käsilaukuista. Lapsille käsilaukut ovat kuin aarreaittoja, sillä niiden syövereistä löytyy kissakarkkeja ja marmelaadeja. Ikävää on, että karkit ovat säilöytyneet kassin pohjalla vuodesta -70. Suvun vanhemmat yrittävät kauniisti selittää lapsille, ettei tädin namuisia kannata syödä, mutta kuuroille korvillehan ne varoitukset kaikuvat. Lapset ovat vähän samaa maata tätien kanssa, yhtä höppäniä. 

Tädin koti on kuin kaatopaikka. Mitään ei ikinä voi heittää pois! Kotona on sulassa sovussa setä-vainaan vanhat pyhäkalsarit, käytetyt servietit ja ensimmäisen kissan tuhkauurna. Kodissa on vaikea kulkea, saatikka löytää istuinpaikkaa tavarapaljouden seasta. Ilmassa leijuu pöly, ja tädin puheen keskeyttää säännöllinen aivastussinfonia. 

Täti on nuorempana usein ihan mukava, mutta eksentrinen. Vanhempana tädin tapa puuttua asioihin alkaa olla kärkevämpää, ja se ei enää tunnu niin mukavalta. Itse rupeaa miettimään kaikkia niitä kertoja, kun täti tarjosi karkkia, ja tökkäisi samalla vatsaan sanoen "kyllä tuonne uppoaa, eikös vaan". Mieleen palaa myös ne kerrat, kun oli omasta mielestään hyvinkin kaunis kampaajakäynnin jälkeen, mutta täti maiskautti huuliaan todeten, että "pää on kuin petolinnun peräpää". 

Täti oli nuorempana kova lukemaan, ennen kuin kaihi pahanen iski silmiin. Murhamysteerit ja salaliittoteoriat olivat kova sana, ja ne ikään kuin elivät tädin omassakin elämässä. Täti keksi sukulaisten elämiin liittyen tarinoita, varsinaisia draamoja, joita kertoi totena niin muille sukulaisille kuin kylän miehille. Milloin oli setä-vainaalla aviottomia lapsia Tallinnassa saakka, milloin joku omista lapsista oli vieraissa käynyt ja lapsenlapsi olikin postimiehen. Itse täti ei tietenkään ollut isänsä tekele, vaan jonkun paljon hienomman ja rikkaamman, peräti pankinjohtajan tytär. Pankinjohtaja ei vaan tytärtään koskaan omakseen myöntänyt, ja siitä täti omassa narratiivissaan katkerana kertoili kaikille, jotka vielä jaksoivat kuunnella. 

Kun tätiä viimein viimeiselle matkalla hyvästeltiin, oli paikalla paljon ihmisiä. Osa tunsi tädin mukavan puolen, sen miten hän osasi kauniisti puhua lapsille ja hyvät kahvit keitellä. Toinen osa tunsi tädin kaksipiikkisen kielen ja salaa mietti, pidätteleekö maan multakaan tädin myrkyllisyyttä. Testamentin luvussa se nähtiin: tädin lempisukulaiset, ne ruskeakieliset, saivat tädiltä kultaa ja mirhamia. Muille oli täti nimennyt erikseen tavaroita, joita jokainen saaja pelonsekaisella tunteella vuorotellen haki. Joku sai kissavainaan uurnan, toinen setä-vainaan vanhat pyhäpöksyt. Se, joka tädin mielestä oli aina laihdutuskuurin tarpeessa, sai vaa'an ja vanhoja ananaspurkkeja. Suvun kauneimmalle naiselle täti testamenttasi tekohampaansa. Täti varmisti, että hänestä puhutaan vielä pitkään ja tarinat suvun tädistä elävät. 

Arvet

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Yhtenä aamuna hampaita harjatessani katseeni sattui oikeassa kädessäni olevaan pieneen arpeen. Siitä se ajatusten laukka sai alkunsa, ja rupesin miettimään ihmisten elämän aikana saamia näkyviä ja näkymättömiä arpikudoksia. 

Oma pieni arpeni kädessä tuli useita vuosia sitten, tappelun tiimellyksen keskellä lapsukaisen kanssa. Lapsi päätti sanallista riitaa tehostaa puraisemalla pikkaisen äitimammaa kädestä. Useinhan siinä käy niin, ettei omia voimiaan tunne. Niin nytkin, ja jälki jäi. Onneksi vaan ulkoinen. Arpi muistuttaa minua siitä ajasta, kun välillä oli vaikeaa saavuttaa sanallista yhteyttä. Nyt ovat välimme muuttuneet kahden aikuisen väleiksi. Koen suurta iloa siitä, miten tänään voimme kommunikoida ja iloita toistemme seurasta tavatessamme. 

Ollessani yhdeksän ikäinen äitini totesi minulle, että selässäni oleva luomi on poistettava. Hänen mukaansa sain miettiä asiaa ja kertoa, kun olen valmis operaatioon. Aikaa kului vuoden verran, enkä ollut valmis. En varmasti olisi ollut vieläkään, ellei äiti olisi pakottanut sairaalaan leikkuupöydälle. Pelkäsin niin paljon, että lattiaan pultattu pöytä tärisi. Lääkäri hoiti mallikkaasti homman, mutta arpihan siitä jäi. Omaa syytä, kun ei uskallus riittänyt asiaa hoitaa aiemmin ja luomi oli kasvanut jo lähes viiden sentin kolikon kokoiseksi. Tämä kokemus opetti minua jo silloin, että joskus pienempi paha voi todellakin olla pienempi paha. 

Arpia, tai traumoja, tulee väkisinkin. Miten niihin suhtautuu, miten niitä käsittelee, on toinen juttu. Arpiin on saatavilla apteekista erityistä voidetta, mitä voi säännöllisesti rasvaamalla - kipukohtaa sivelemällä - hoitaa. Näin arpi vaalenee, ellei melkein häviä. Entä henkiset traumat, onko niihin olemassa salvaa, mitä annostelemalla voi kipu kaikota? Auttaako aika, säännöllinen kuunteleva korva tai toisen ihmisen halaus? Voiko ikävät kokemukset lakaista maton alle ja unohtaa, vai nouseeko mattoon jossain kohtaa pahkura, mihin väkisinkin kompastuu?

Äiti-ihmisenä on kamalaa tajuta, että on saattanut aiheuttaa omalle lapselleen traumoja! Lukiessani kirjaa fobioista käsitin, että näin on saattanut tapahtua. Helposti siirtää omia pelkojaan jälkikasvulle, vaikkapa nyt järjetöntä käärmefobiaa. Onneksi kyse ei ole mistään sen kummemmasta, koska tämän kanssa pystyy elämään. Ja hei, antaahan se kivoja mahdollisuuksia kavereille järjestää ylläri-pylläreitä vaikkapa leikkikäärmeiden avulla..

Henkiset arvet voivat olla syvällä, eikä niitä aina itse edes näe tai ymmärrä niiden olemassaoloa. Saattaapa vaan käyttäytyä kummasti jossain tilanteessa, tajuamatta miksi. Joku meistä voi olla tarpeeksi valistunut ja ehkä käynyt läpi omaa historiaansa käsittääkseen omat kipukohtansa, muttei kaikilla ole sitä mahdollisuutta, resursseja tai edes halua siihen. Joskus olen itse miettinyt, että olisiko helpompaa vain seilata elämäänsä päivästä toiseen ajattelematta, miksi toimii niin kuin toimii?

Olen siinä onnellisessa asemassa, että olen kyennyt työstämään aika pitkälle omien arpieni syntyhistoriaa. Ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi lyömässä päätäni seinään ja aiheuttamassa niitä lisää itselleni. Olen saanut ympärilleni ihmisiä, jotka toimivat peilinä ja ovat antaneet minulle mahdollisuuksia pohtia  ääneen kysymystä, miksi? Toivon, että jokainen muukin saisi tämän mahdollisuuden, sillä elämä on jatkuvaa kehitystä - jotkut omista arvistani ovat jo ehtineet vaalentua ja osa tässä elämän pituisessa juoksussa jopa kadota kokonaan. Toisinaan maton kulma nousee, ja ilmoille pölähtää käsiteltävää. Sekin on kasvua, ja onneksi sitä saamme halutessamme tehdä viimeiseen hengenvetoon asti. 

Satuakin ihmeellisempää

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

"Annappa ku mie huastelen", aloitti ukko tarinansa. "Suattaapi olla totta, tai suattaapi olla olematta". 

Ukko tunsi naisen, joka oli kerran hänet hurmannut. Nainen oli ollut niin kovin eloisa, naisen nauru oli jäänyt kaikumaan ukon päähän kuin seireenien kutsu. Ukko muisteli, että naisen askel oli silloin kauan sitten ollut kepeä, kuin nainen olisi kävellyt metrin maan päällä. Ja kuinka naisesta huokuikaan seksuaalisuus, sen saattoi melkein tuntea naisen kulkiessa ohi. Ainakin ukko saattoi sen kuvitella, iltaisin, maatessaan yksin kylmässä vuoteessaan. 

Nainen eleli elämäänsä. Hän oli elänyt jo yhden elämän, nyt railakkaasti rallattaen seilasi toista eteenpäin. Aamuisin hän heräsi hypähtäen uuteen päivään, vetäen verhot ikkunan edestä vauhdilla, kuin syleillen ja huudahtaen huomenta koko maailmalle. Päälleen hän valitsi vaatteet, jotka puhuttelivat häntä juuri sinä päivänä, leikitellen ajatuksella, miten voisikaan tänään olla merirosvokuningatar tai perheeltään karannut prinsessa. Päivisin hän hymyili työssä, kaupassa kassoille ja bussissa kuljettajalle. Naapureille hän huikkasi iloisen "hein" kotiin tulleessaan. Iltaisin hän kiipesi sänkyynsä, lämpimään, ja nukahti tyytyväisenä päiväänsä. 

Naisen ensimmäinen elämä ei ollut helppo. Hän kantoi edelleen elämästä painoa, mikä näkyi joskus, kun verho heilahti. Silloin hän ei jaksanut hymyillä kassoille eikä bussikuskille. Niinä iltoina hän toivoi, että joku vieressä silittäisi häntä kuin kissaa silitetään. Juuri niin kuin kissa haluaa ja juuri silloin kuin sille sopii. 

Sellaisena hetkenä eteen astui mies puhuen salakieltä, ja sai naisen haukkaamaan myrkkyomenasta. Nainen ei aluksi ymmärtänyt, että sisällä kasvava tunne on myrkytys, ja mies sen aiheuttaja. Nainen etsi syitä muualta, käänsi kiviä ja kantoja.  Nainen oli huojentunut, kun mies hävisi kuin varas yöhön. Se mies olikin ollut. Nainen ymmärsi eläneensä toisen elämän, ja saaneensa vielä mahdollisuuden uuteen. 

Ukko ei usko silmiään, kun sattuu naisen kanssa samaan aikaan samaan paikkaan. He päätyvät kahville ja siitä vuoden kuluttua yhteiseen osoitteeseen. Miehen ei enää tarvitse nukkua yksin. Haaveet naisesta osoittautuvat päivästä toiseen kulkevaksi helmijanaksi, osa helmistä rosoisempia, osa omaisuuksien arvoisia, mutta yhteinen. 

Tänään nainen on jo vanha, askel ei enää lennä eivätkä helmat hulmua kuin nuorena. Hiukset ovat harmaantuneet ja eloisuus on muuttunut rauhallisuudeksi. Nainen muistelee vuosia, jolloin vielä jaksoi tanssia ja laulaa aamuun asti. Kolmannen elämänsä aikana hän on saanut sen, mitä toivoi: viereensä kallion, johon luottaa. Yöllä hän herää siihen, että ukko kuorsaa vieressä ja silittää häntä kädestä - kuin kissaa silitetään. Aamulla ukko kysyy, oliko naisella joku hätä yöllä. Silloin nainen nauraa, sitä hersyvää nauruaan, ja sanoo, että ei. Kunhan varmisti, että toinen on siinä vieressä. 

Sisyfos

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Kreikkalaisessa mytologiassa kerrotaan viekkaasta Sisyfoksesta, joka oli Homeroksen mukaan kuolevaisista viisain ja älykkäin, mutta jolle kävi huonosti yrittäessään huijata itse Kuolemaa. Hänet tuomittiin vierittämään päivästä toiseen suurta kivenjärkälettä ylös vuoren rinnettä, mistä kivi jylisten vyöryää takaisin alkupaikalleen ja Sisyfoksen on aloitettava taas uudelleen. Hänet on siis tuomittu tekemään hyödytöntä työtä päiviensä loppuun. 

Välillä tämä ihmisen elo on kuin Sisyfoksen kivenjärkäleen vierittäminen. 

Lasten kasvatus on saman asian toistamista 4000 kertaa ennen kuin lapsi hoksaa, että hitsinpimpulat! Äiskällä on joku järki tossa takana. Ellei ole, niin ainakin sitä pitää totella, ettei tartte kuunnella kauheeta mölinää samasta jutusta päivästä toiseen. Sama pätee miesten suhteen; tyhjän vessapaperirullan kohtalo kun ei yleensä ole roskis, vaan ihan joku muu paikka. Ennen kuin asiasta on toistanut sen 10 000 kertaa ja mies on oppinut, että helpommalla pääsee kuuntelematta nalkutusta.  

Asuin pienen ajan henkilön kanssa, joka jätti aina vessassa seinäkaapin oven auki. Minä luonnollisesti iskin siihen päätäni säännöllisesti. Säännöllisesti myös sanoin asiasta; ensin rauhallisesti, sitten jo vähän kireämmin, ennen kuin tuli se ilta, kun otsassani oli pieni vertatihkuva ventti. Sillä kertaa sanainen arkkuni aukesi suuremmalla volyymillä ja asia meni myös jakeluun. Ovi oli kiinni siitä illasta asti. Mietin mielessäni, että miksi huuto menee perille muttei rauhallisesti sanottu sana?

Sanotaan, ettei toista voi muuttaa. Muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestä. Mutta kuinka rasittavaa  voi olla eläminen ihmisen kanssa, joka toimii vain omaksi hyväkseen, ei halua kasvaa ihmisenä eikä panosta parisuhteeseen. Eikö yhdessäolon lähtökohtana ole se, että haluaa asettaa toisen hyvinvoinnin etusijalle ja näin toimiessa molemmilla on hyvä olo? Olettaen, että molemmat toimivat saman periaatteen mukaan. Muussa tapauksessa oleminen alkaa muistuttaa kivenjärkäleen vierittämistä päivästä toiseen, samaa hyödytöntä työtä. 

Työelämässä puhutaan itseohjautuvuudesta ja yritysstrategioissa on kallistuttu esimiesten muuttuneeseen roolitukseen yrityksissä. Työntekijän resurssien käyttöön tulisi panostaa ja huomioida työhyvinvointifaktori kaikessa. Erittäin tärkeää ja liputankin vahvasti tämän ajatuksen puolesta. Tutkimustulosten pohjalta on havaittu työpanoksen ja - motivaation olevan paremman, jos työntekijä saa itseohjautuen tehdä työtään. Esimiehen rooli on enemmänkin ohjaava ja kannustava entisaikojen diktatuurimaisemman tyylin sijaan. 

Silloin kuin itseohjautuvuus on toimivaa työyhteisössä, työnteko on helppoa ja kaikki voittavat. Esimiehen on osattava luottaa työntekijöihinsä, tiedettävä heidän erityisosaamisalueensa ja annettava valtaa sekä vastuuta oikeassa mittasuhteessa. Ihanteellisessa työyhteisössä tämä toimii kuin junan vessa. Muussa tapauksessa ollaan jälleen tilanteessa, missä joka aamu alkaa nollapisteestä uudelleen. 

Kaikilla meillä on omat kokemuksemme Sisyfoksen koettelemuksista. Pointti ei ehkä ole niinkään siinä, olemmeko yrittäneet huijata ketään; Amoria, kasvatustieteen jumalaa tai mitä tai ketä lienee. Loppupelissä elämässä me huijaamme eniten itseämme? Kuolo korjaa kurjat luumme huolimatta kaikesta yrityksestä. Siihen saakka elä elämääsi nauttien, rietastellen, ryypäten ja rellestäen!