Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Luulen, että jokaisessa suvussa on sellainen. Täti, tai saattaa se olla mummokin, ellei joku muu sukulainen. Lasten mielestä hassunhauska, mutta aikuiset tietävät totuuden. Tätiä kuvaillaan sanoilla persoonallinen, sanavalmis, taiteellinen ja oman tien kulkija. Täti pukeutuu juuri niin kuin haluaa, ja usein tädin näkeekin hyvin epäsovinnaisissa vaatteissa.
Täti pitää isoista hatuista ja käsilaukuista. Lapsille käsilaukut ovat kuin aarreaittoja, sillä niiden syövereistä löytyy kissakarkkeja ja marmelaadeja. Ikävää on, että karkit ovat säilöytyneet kassin pohjalla vuodesta -70. Suvun vanhemmat yrittävät kauniisti selittää lapsille, ettei tädin namuisia kannata syödä, mutta kuuroille korvillehan ne varoitukset kaikuvat. Lapset ovat vähän samaa maata tätien kanssa, yhtä höppäniä.
Tädin koti on kuin kaatopaikka. Mitään ei ikinä voi heittää pois! Kotona on sulassa sovussa setä-vainaan vanhat pyhäkalsarit, käytetyt servietit ja ensimmäisen kissan tuhkauurna. Kodissa on vaikea kulkea, saatikka löytää istuinpaikkaa tavarapaljouden seasta. Ilmassa leijuu pöly, ja tädin puheen keskeyttää säännöllinen aivastussinfonia.
Täti on nuorempana usein ihan mukava, mutta eksentrinen. Vanhempana tädin tapa puuttua asioihin alkaa olla kärkevämpää, ja se ei enää tunnu niin mukavalta. Itse rupeaa miettimään kaikkia niitä kertoja, kun täti tarjosi karkkia, ja tökkäisi samalla vatsaan sanoen "kyllä tuonne uppoaa, eikös vaan". Mieleen palaa myös ne kerrat, kun oli omasta mielestään hyvinkin kaunis kampaajakäynnin jälkeen, mutta täti maiskautti huuliaan todeten, että "pää on kuin petolinnun peräpää".
Täti oli nuorempana kova lukemaan, ennen kuin kaihi pahanen iski silmiin. Murhamysteerit ja salaliittoteoriat olivat kova sana, ja ne ikään kuin elivät tädin omassakin elämässä. Täti keksi sukulaisten elämiin liittyen tarinoita, varsinaisia draamoja, joita kertoi totena niin muille sukulaisille kuin kylän miehille. Milloin oli setä-vainaalla aviottomia lapsia Tallinnassa saakka, milloin joku omista lapsista oli vieraissa käynyt ja lapsenlapsi olikin postimiehen. Itse täti ei tietenkään ollut isänsä tekele, vaan jonkun paljon hienomman ja rikkaamman, peräti pankinjohtajan tytär. Pankinjohtaja ei vaan tytärtään koskaan omakseen myöntänyt, ja siitä täti omassa narratiivissaan katkerana kertoili kaikille, jotka vielä jaksoivat kuunnella.
Kun tätiä viimein viimeiselle matkalla hyvästeltiin, oli paikalla paljon ihmisiä. Osa tunsi tädin mukavan puolen, sen miten hän osasi kauniisti puhua lapsille ja hyvät kahvit keitellä. Toinen osa tunsi tädin kaksipiikkisen kielen ja salaa mietti, pidätteleekö maan multakaan tädin myrkyllisyyttä. Testamentin luvussa se nähtiin: tädin lempisukulaiset, ne ruskeakieliset, saivat tädiltä kultaa ja mirhamia. Muille oli täti nimennyt erikseen tavaroita, joita jokainen saaja pelonsekaisella tunteella vuorotellen haki. Joku sai kissavainaan uurnan, toinen setä-vainaan vanhat pyhäpöksyt. Se, joka tädin mielestä oli aina laihdutuskuurin tarpeessa, sai vaa'an ja vanhoja ananaspurkkeja. Suvun kauneimmalle naiselle täti testamenttasi tekohampaansa. Täti varmisti, että hänestä puhutaan vielä pitkään ja tarinat suvun tädistä elävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti