Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Kyllä rehellisyys on taitolaji. Se on vähän kuin kansallisurheilumme pesäpallo; joskus osuu kunnarin, ja toisinaan pallo pomppii takakentälle, mistä sitä saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Sitä palloa. Tai sanojan sanojen tarkoitusperää.
Muistan oppineeni lapsena, että kaikki on hyvin, kun vaan on rehellinen. Tunnustaa tekonsa ja kertoo aina totuuden. Pikku hiljaa pieni tyttö oppi, ettei asia olekaan niin mustavalkoista: aina on asioihin lieventäviä asianhaaroja, aina voi keksiä pieniä valkoisia valheita, millä saa asiat näyttämään paremmalta. Omasta näkökulmastaan.
Hyvin jos luikuroi, sai vanhemmat uskomaan tarinaansa, ja pääsi pälkähästä. Äidin autoa salaa lainatessa kaljanostoreissulle piti avaimet laittaa visusti oikeaan paikkaan, ja jokaisella kerralla toivoa, ettei naapurinmies näe koko tarkasti varjeltua ostosreissua. Vaikka bileet kuuluikin läpi pihan.
Aikuisiän kynnyksellä koin vahvan paluun takaisin rehellisyyteen; muistan lukioaikaisen ystäväni pyytäneen vastausta minulta kysymykseensä, ja sen saatuaan hän seisoi edessäni itku silmässä todeten: "sä oot aina niin rehellinen!" Sanoin niin tai näin, aina koin tunnetta, että olen väärässä. Mietin vaan, että miksi kysyä, ellei kestä tuulta?
Olen itse saanut osani niin ansaitusta kuin ansaitsemattomastakin rehellisyydestä osakseni. Erään läheiseni mielestä on täysin oikein kertoa, että näytän noita-akalta. Muutenkin kuin Halloweeninä. Että olen lihava, ja että kokovartalokorsetteja saa ostaa Helsingistäkin. En osaa laulaa, ja vielä vähemmän kapakassa karaokea. Liiottelen tarinoissani, ja olen huomionhakuinen. Osa varmasti totta, mutta mikä?
Esimieheni kysyessä koulutuksesta mihin osallistuin, vastaan niin kuin ajattelen; meinasin nukahtaa, kun oli niin kamalan tylsää. En ole oppinut tähän ikään mennessä työelämässä vaadittavaa peliä, ja epäilen välillä sen olevan huono asia. Riippuu varmasti työpaikasta ja esimiehestä, nykyinen yrittää peitellä huvittuneisuuttaan kanssani, kun vastailen milloin mitäkin päähän pälkähtävää miettimättä sen kummemmin kelle vastaan.
Nyt oikeasti aikuisena olen kulkenut välillä valkoisten valheiden viitottamaa keskitietä ja välillä roiminut ympäristöäni rohkealla totuudella. Omalla totuudellani. En halua loukata ystävääni, jonka kampaus näyttää rotantakamukselta, ja silloin sanon kampausta persoonalliseksi. Inhoan oranssia väriä, ja totean toisen ystävän uudesta takista sen olevan pirteän värinen. Ongelma lienee se, että naamastani näkee, mitä ajattelen. Olen harjoitellut diplomatiaa, ja joskus onnistunut. Jatkossakin lupaan olla rehellinen, mutta muistutan myös: sitä saa mitä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti