Joulu

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

Lapsuuteni joulut ovat muistoissani hyviä. Lapselle niissä oli kaikkea, mitä tarvitsi olla. Ruokaa, yhdessäoloa, läheisiä ihmisiä ja tietenkin lahjoja. Sain lapsena lahjaksi usein mitä toivoin; kirjoja, villasukkia, päiväkirjoja, vaatteita. Kai pienenä tyttönä lelujakin. Ainoa asia, mitä inhosin, oli äitini tapa joka joulu yrittää tyrkyttää minulle joululaatikoita. "Maista nyt, jos tänä vuonna tykkäisit". En tykännyt. En syö joululaatikoita vieläkään.

Sain ensimmäisen lapseni vuonna -92 juuri joulun alla. Silloin en kyennyt itse joulua laittamaan, mutta sen jälkeen joka ainoa jouluaatto vietettiin luonamme. Meillä oli omat joulutraditiomme. Aina aattona ruokaa valmistaessa tappelimme ruuanlaitosta mieheni kanssa. Vanhempieni saapuessa sopu hiljalleen leijui taloon. Lahjoja oli säkkitolkulla, ja jälkikäteen ajatellen opetimme lapset liiallisuuteen. Olin itse seurakunnalla töissä, ja muistin kysyä joka joulu saman kysymyksen. Mikä on joulussa tärkeintä? Lapset vastasivat kuorossa, että Jeesus-lapsihan se, mutta silmät harittivat lahjapinoihin päin.

Muistan erään joulun, kun keskimmäinen poikani sai lahjaksi haluamansa pehmokoiran. Koiralla oli paketissa mukana luu, minkä avulla se äänteli ja hyppeli. Kun kaikki paketit oli avattu ja roskat viety roskakatokseen, huomattiin luun kadonneen. Koira ei luonnollisesti äännellyt, vaan nökötti ankeana paikallaan. Samoin poika. Mitäs muuta siinä saattoi, kun lähdin tyttäreni kanssa roskiksia penkomaan. Siellä kaksi tonttu torvista heitteli papereita ympäri katosta ja etsi kadonnutta luuta. Mikä löytyi onneksi. Ja niin oli pojan joulu pelastettu.

Eräänä jouluna oli pakkasta yli 20 astetta, ja minulla autona vanha Toyota Corolla. Tyttärellä nousi kuume aattoiltana klo 23, ja hän valitteli tuskaisena korviaan. Vedin hänet pulkassa autolle, minkä sain kun ihmeen kaupalla käyntiin. Ajelimme Laajasalosta päivystystä kohti, mikä oli siihen aikaan Aurorassa. Auto päätti tehdä tenän Herttoniemen ympyrässä, missä seisoin kuumeisen lapsen kanssa keskellä yötä pakkasessa. Missään ei näkynyt taksin taksia, eikä siihen aikaan ollut vielä kännyköitä. Tai jos oli, ei meillä ollut sellaista. Vihdoin ohi ajoi taksi, jolloin paukkasin keskelle tietä heilumaan ja näytin elekielellä, että soita meille auto! Tarina päättyi onnellisesti, mutta muistoihin sekin jäi.

Myöhemmin elämän muututtua, on joulunkin merkitys ollut erilainen. Lapset ovat joutuneet miettimään, missä haluavat olla jouluna. Lasten isällä on aattona pöytä katettuna, samoin äitinä kyselen ruokatoiveita. Lahjoja ei enää saa ylenpalttisesti, ja joskus ne tulevat etukäteen, tarpeen mukaan. Joulukuusta ei voi hankkia, kun kissat pistäisivät hyrskyn myrskyn sen kanssa. Oma isäni on pilven reunalla, ja katselee sieltä perheen tonttuilua.

Tänä jouluna fiiliksen etsiminen on ollut työn alla, mutta tänä aamuna herätessä laulatti. Laitoin korviini kiiltävät korvikset, päähän tiaran ja rupesin paistamaan kalkkunoita. Kuuntelin joululauluja ja jodlasin niiden tahdissa ruokaa tehdessä. Kohta vien lapsukaiset isälleen ja menen äitini seuraksi lasten syödessä joulupäivällistä. Itse aion syödä illalla, mätiä on varattu kokonainen kilo ettei pääse loppumaan kesken. Ja saan syödä sitä taatusti parhaassa seurassa; kissojeni ympäröimänä:)