Parempi yksin kuin huonosti kaksin?

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Aiemmin käsitellessäni ihmisten pelkoja olen kertonut, miten avioeroni aikoihin yksinjäämiseni nousi suureksi ongelmaksi. Ei minulle suinkaan, vaan joillekin tuntemilleni ihmisille. Muistan elävästi, kuinka minulta "suuren uutisen" jälkeen kysyttiin, miten voin jäädä yksin 18-vuoden yhteiselon jälkeen? Itse en ajatellut jääväni yksin, kun muutin tyttäreni kanssa pois yhteisestä asunnosta. En mieltänyt muutenkaan olevani yksin, sillä avioliittonikin ajan olin säilyttänyt välini ystäviin, sukuuni ja itseeni. Sitä paitsi, avioliitossani tunsin olleeni enemmän yksin kuin koskaan. Ei parisuhde ole tae läsnäolon tunteesta.

Pyöritin mielessäni vanhaa sanontaa, minkä äitini oli iskostanut päähäni: parempi yksin kuin huonosti kaksin. Onko tarkoitus roikkua toisessa ihmisessä vaikka väkisin, ettei tarvitse olla näennäisesti yksin. Ettei tarvitse kohdata itseään ja omia tunteitaan.

Se, mitä muut sanoivat yksinoloksi, oli minulle vapautta. Sain taas vapauden olla oma itseni, omalla äänelläni. Niin sanottu yksinolo mahdollisti sen, että tunnen myös itseni paremmin kuin koskaan ennen. En ollut enää "me" vaan minä. Olin kokenut avioliitossa ahdistavaksi sen, että toisen osapuolen sanomiset ja tekemiset olivat kuin ihmeen kaupalla molempien ajatuksia, viis siitä, mitä minä ajattelin. Ihan kuin aivoni olisi nostettu narikkaan amenin jälkeen ja olisin ollut kummassa symbioosissa puolisoni kanssa, missä ajatuksetkin jaetaan.

Eräs ystäväni kuvailee minua erikoiseksi. Toinen sanoo minun olevan boheemi, taiteellinen sielu. Tyttäreni kuvaili minua rohkeaksi. Itse miellän itseni positiivisen elämänasenteen omaavaksi ja persoonalliseksi luovaksi ihmiseksi, mutta ennen kaikkea olen minä. Tämmöiseksi minäksi olen muodostunut elämänkokemusteni kautta.Vaikka joskus elämässäni vielä pariutuisin, en halua olla kenenkään jatke. Olen oma itseni.

Kesällä muuttaessani uuteen asuntoon luovuin telkkarista. Huoneeni on mielestäni niin kaunis, etten halua sitä pilata telkkarilla. Telkkarittomuus on herättänyt sekin ihmetystä. Mitä teen työajan jälkeen? Maisema ikkunastani on niin mahtava, etten tarvitse mielestäni muuta. Voin istua vanhalla Emma-tuolillani pitkiä aikoja, ja katsella ulos ikkunasta, hörppien kahvia ystävältäni saamasta ruusumukista. No, vaikken istuisikaan ikkunasta katsellen kaikkea aikaa, en silti ole pitkästynyt, enkä etsi lohtua kanavasurffailusta. Illat kuluvat kumman nopeaan, ehdin tapailla ystäviä ja olla yhteydessä niihinkin, joiden kanssa ei ole ehtinyt aiemmin. En koe yksinäisyyttä enkä halua täyttää elämääni tyhjällä.

Mitä sana yksin sisältää? Olivatko minua puhuttaneet ihmiset huolissaan yksin jäämisestä ilman parisuhdetta vai yksinäisyydestä? Yksinäisyys on sitä, ettei ympärillä ole ketään. Eiväthän he edes oikeasti olleet huolissaan minusta, vaan omasta pintaan nousevasta pelostaan. Minulla on verkostoa ympärilläni, enkä ehdi tuntea yksinäisyyttä tai olla yksin. Joskus jopa kaipaan sitä, että saisin olla enemmän itsekseni.

Yksinoleminen ei ole elämän loppu, se on mahdollisuus.