Ohjeita blogieni lukemiseen:
Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Näen silmissäni kuvan heinäpellosta. Näky jatkuu loputtomiin lapsen silmiin, heinä heiluu tuulessa, mielikuvituksen voima saa sen kuiskailemaan. Silloin lapsuudessani -70-luvulla, päivillä ei ollut loppua lainkaan. Kesä jatkui ja jatkui, jokainen päivä yhtä kauniina ja kiireettömänä.
Tänä päivänä en ehdi hädin tuskin pysähtymään työpäivän aikana naistenhuoneeseen nenää puuteroimaan. Kiire on yksi niistä sanoista mikä kuuluu läheisesti sanavarastooni. Olen aina joko lähes tai akateemisen vartin myöhässä. Mitä on tapahtunut lapsuuteni huolettomalle boheemille taiteilijalle ja muuttanut hänet Liisa Ihmemaan Valkoiseksi kaniksi?
Itse muistelen, että lapsuudessani ei kotonani vallinnut kiireen tunne. Aamuisin muistan isäni sanoneen vaan, että hyppää haalareihin, kun oli aika lähteä ajelemaan kouluun. Hänen ei tarvinnut hoputtaa minua, sillä kaikki sujui päivittäin samalla kaavalla. Kiireen muistan lapsuudesta vain kerran; äiti odotti pikkusiskoani, ja oli saanut lasinsirpaleesta ison haavan jalkaansa. Silloin oli kaikilla kiire ja hätääntynyt olo.
Omat lapseni ovat joutuneet sietämään hoputusta, autossa istumista iltapäiväruuhkissa, juoksemista viime tingassa lääkäriajoille ja suustani "kiire, kiire"- hokemaa. Elämänmeno on saattanut olla jo 90-luvulla hektisempää kuin 70-luvulla, ja harrastusmenot niin aikuisilla kuin lapsillakin ovat tuplaantuneet vuosien saatossa. Nykypäivänä lienee normaalia, ettei lapsella ole vapaapäiviä lainkaan; on jalkapalloa, sulkapalloa, jääkiekkoa ja kuvioluistelua. Itse en allekirjoita sitä, että lapsi olisi onnellisempi ohjatun toiminnan kautta. Kyllä meistäkin 70-luvun lapsista ihan täysipäisiä tuli, vaikka harrastuksemme olikin itse keksityt; pihaleikit, aarteenetsinnät ja itse ohjatut näytelmät.
Olen tässä hektisyydessä ja touhuamisen keskellä ryhtynyt miettimään, onko kiireen tuntu pelkästään opittu toimintamalli vai joillekin ihmisille sisäsyntyistä? Ihmisen temperamentti ja luonne on jokaisella vähän erilainen. Toimiiko ihminen luonteensa mukaisesti, vai tuleeko paine saavuttaa aina vaan enemmän, pienemmässä ajassa ja tehokkaammin ulkoapäin? Työelämässä vaaditaan ihmisiltä paljon, liikaa, ja sen takia juostaan kun viimeistä päivää. Koulumaailmakin on muuttunut; lukio ei ole enää mukava jatko-opiskelun mietintähautomo, vaan siellä on oltava läsnä niin henkisesti kuin fyysisesti jollei halua pudota kursseilta. Paine pärjäämisestä ja ihmisten vertaamisesta alkaa aina vaan aiemmin. Tunne kiireestä ja siitä, että on saavutettava vielä enemmän jää helposti päälle, ja rentoutumisen eteen on tehtävä tietoista työtä.
Olen toimelias, jatkuvasti tekemässä ja touhuamassa jotain. Silti nykyään pystyn tarpeen tullen rauhoittumaan ja hoitamaan asiat ilman paniikinoloista tunnetta. Tätä olen joutunut harjoittelemaan tietoisesti, sillä olen kantapään kautta oppinut, mitä jatkuva kiire ja hosuminen tuo tullessaan. Huonoa tulosta. Kuitenkin huomaan edelleen puutteita toiminnassani, ja myöhästely on yksi näistä. No, töissä olen aina ajoissa, jopa liian ajoissa. Ystävät vaan joutuvat kärsimään siitä, etten osaa lähteä ajallaan tapaamisiin. Kun on kiire ja asiat kesken?
Olen nyt kesälomani aikana joutunut puuhaamaan kaikenlaista pakollista ja tärkeää, enkä ole vaan voinut lomailla. Hetken ajan meinasin jo panikoitua, etten ehdi lainkaan nauttia lomasta ja rentoutua. Kiire ja aikataulut meinasivat iskeä lomallakin. Vaati tietoista ajattelua ja kalenterin siirtämistä kaappiin työpuhelimen viereen, että pääsin lomatunnelmaan. Nyt jäljellä on vielä reilu viikko, ja sen aion käyttää huviksi enkä lainkaan hyödyksi!
En väitä olevani paras tai täysin oppinut missään, ja kiireen selättämistä harjoittelen vielä. Eräänä päivänä olin siirtymässä työpäivän aikana talolta toiselle kävellen. Matkalla kuljen pienen metsikön läpi, missä näin maassa auringon paisteessa etanan kulkevan keskellä hiekkapolkua. Olisin halunnut pysähtyä ottamaan siitä valokuvaa, mutten ehtinyt. Kuvaavaa, etanalla ei ollut kiire mihinkään.
Tämän etanan ikuistin myöhemmin rapun oven edestä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti