Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Olen käyttänyt elämästäni mittavan osan seisomalla fudiskenttien laidoilla ja toimimalla kuskina jalkapalloileville lapsilleni. Kaikki kolme poikaani ovat harrastaneet fudista, vanhin pojista lyhyen ajan ja kaksi muuta ovat potkineet yli 10 vuotta.
Joskus männä vuosina silloinen puolisoni päätti ystävänsä kanssa perustaa jalkapallojoukkueen. Yhdessä suunniteltiin ja jaettiin lappuja kauppojen tuulikaappeihin sekä lähiympäristön valotolppiin. Fudisjengi saatiin kasaan nopeasti, ja loppu onkin historiaa. Moni pieni pelaajanalku pääsi turvallisessa porukassa harjoittelemaan palloilun saloja taitavien valmentajiensa kanssa.
Valmentajat itse olivat harrastaneet jalkapalloilua nuorina, ja omista mielistään olivat lähes maailmanluokan tasoa;) Ei, kyllä he kurssejakin kävivät, ja olivat oikeasti hyviä siinä mitä tekivät. Palo opettaa pojille oli todellista ja ihailtavaa.
Valmentajilta opittiin toki vähän vahingossa muutakin kuin palloilua, "kusitauko" oli pikkupoikien mielestä hurjan hauska juttu.
Itse sain kunnian olla jengin joukkueenjohtajana, ja jopa johtokunnan jäsenenä vaikuttamassa seuran asioihin. Tämä aika oli minulle antoisaa, vaikkakin työaikaa siihen meni sähköpostien lähettelyineen ja turnausmatkojen järjestelyissä. Pidimme kotonamme myös pojille leffailtoja, missä katsottiin fudisaiheisia leffoja ja syötiin popcornia.Se oli sitä aikaa, kun pojilla ei ollut muita menoja ja valmentajan ja jojon kanssa vietetty aika oli ihan jees.
Jengissämme vanhempien kesken vallitsi erittäin hyvä ilmapiiri, ja kaikki osallistuivat yhteisiin tekemisiin sekä lasten kannustamiseen peleissä. Yksi parhaista reissuista oli turnausmatka Tampereelle, missä yövyimme läheisessä mökkikylässä. Pojat saivat pelata fudista päivisin ja iltaisin heitellä virveliä. Puuhun ja järven pohjaan, mistä valmentaja ja yksi äideistä uiskenteli irroittelemassa niitä.
Myimme rahaa kerätäksemme milloin pesuaineita, milloin karkkia. Autotallimme oli "jakelupisteenä", ja kauppa kävi. Hankimme myös eri firmoista sponsoreita, ja saamilla rahoilla pystyimme kattamaan menoja. Kausimaksumme olivat hyvin pienet, kun vertaan nykyisin maksettaviin hintoihin. Toki asiaan vaikuttaa poikien ikä, mikä vähentää radikaalisti vanhempien mielenkiintoa osallistumiseen.
Nyt pojistani enää yksi pelaa, ja hänkin on vaihtanut seuraa sekä väriä. Itse olen saanut jo parisen vuotta olla pelkkänä fudismammana ilman sen kummempia sitoumuksia. Ennen poikieni pelaajauraa en tajunnut jalkapallosta mitään, enkä olisi voinut kuvitella katsovani tv:stä matsin matsia. Tänä päivänä yksi haaveistani on päästä joskus vielä Camp Noulle katsomaan fudista. Pakko myöntää, että tv:stä matseja katsoessani kommentoin myös pelaajien kampaukset läpi. Sen verran naista minusta löytyy..
Tänäkin kesänä olin lomani anonut Hesa Cupin mukaan. Poikani jengi pelasi, ja olin taas paikalla kannustamassa. Joudun tekemään työtä itseni kanssa, etten huutelisi kentän laidalta "minun poikani"-huutoja. Olen jotenkin rivien välistä ymmärtänyt 16-vuotiasta hävettävän äitinsä mölinän.
Mitä olen oppinut näiden vuosien aikana? Lasta tulee kannustaa ja kehua, mutta vaan aiheesta. Ne pelaajat joita kehutaan joka ainoasta liikkeestä ja pallonpomputuksesta, ovat niitä vanhempien lellipentuja, jotka eivät ole oikeasti edes taitavia, vaikka luulevat olevansa.
Lapsen harrastus on lapsen harrastus. Älä siis leuhki lapsesi kustannuksella. Muista, että sinä olet vaan mahdollistanut hänen aikaan saannoksensa olemalla hänen vanhempansa. Lapsi itse saavuttaa sen mitä saavuttaa, ja kiitos siitä kuuluu hänelle. Onnellinen voi olla, mutta järki tulee säilyttää.
Kun lapsi on pelannut hyvin, ja tehnyt maaleja, riittää, kun sanoo sen. Unohda lausetta seuraava "mutta". Olen kuullut lukemattomat kerrat, kuinka lapsen itsetunto on rikottu sillä, että ensin kehutaan, ja seuraavaksi vedetään takaisin kertomalla, miten olisi voinut tehdä paremmin. Valmentajan tehtävä on antaa rakentavaa palautetta. Vähän niinkuin meillä aikuisilla pomon homma. Emme mekään tahdo kuulla puolisolta kritiikkiä siitä, miten huonosti hoidamme työmme.
Automatkat kentälle ja takaisin eivät ole pelitaktiikan hiomiseen tarkoitettua aikaa, ellet ole valmentaja. Matkalla voi katsella maisemia ja jutella ihan niitä näitä lapsen/nuoren kanssa. Ja alkumatkasta kysäistä, että tuliko ne plääkät nyt varmasti mukaan?
Pelaajan tulee olla tietyllä tavalla röyhkeä, mutta palloa pitää osata jakaa muillekin. Sama juttu kuin elämässä yleensä; omastaan antaminen kannattaa pitkän päälle. Periksiantamattomuus on hyvä piirre, se vie eteenpäin niin pelikentällä kuin elämässäkin. Huonosti menneen pelin jälkeen kannattaa kuskina toimivan mamman pitää suu kiinni. Ei siinä kohtaa auta kehua, kuinka kivasti pikku Jorma kikkaili pallon kanssa. Kyllä se Jorma puhuu sitten kun ei enää potuta. Meillä käynti McDonaldsilla auttaa, viimestään autokaistan luukulla suu aukeaa.
Henkilökohtaisesti olen ollut todella iloinen siitä, että minut kiskaistiin väkisin jalkapalloilun maailmaan. Olen sitä kautta saanut uutta näkökulmaa elämääni. Ja niin kauan kun nuori jaksaa juosta pallon perässä, voin huokaista helpotuksesta; onpahan pois pahanteosta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti