Kohti ääretöntä - ja sen yli

Elokuvassa Toy Story Buzz Lightyear toteaa: "Kohti ääretöntä - ja sen yli". Lause kuvaa mielestäni hyvin äitiyttä. Silloin, kun jossain mielessään alkaa haaveilemaan omasta jälkikasvusta, ei voi millään tietää, mitä kaikkea vanhemmuus - äitiys- tuo tullessaan. Äitiydessä on niin paljon ääretöntä tunnetta, sellaista, mitä voi sanoittaa, ja sellaista, mitä ei osaa tai kehtaa sanoittaa. Usein edes parhaalle ystävälleen. Äitiyteen sisältyy niin lukemattoman paljon tabuja, mitä ei kuulu rikkoa. Kukaan äiti ei halua otsalleen huonon äidin polttoleimaa, se on varma. Työskentelen alalla, missä olen törmännyt äiti-ihmisiin, joilla ei aina mene ihan niin kuin Strömsössä. Silti huoli lapsista on läsnä. Silloinkin, kun kuppi maistuu tai mielenterveys horjuu.

Silloin kun äitini sai minut, aika oli erilainen. Äitiyden arvot olivat erilaisia silloin, samoin silloin kun minä sain lapseni. Tänään äitiyttä arvotetaan taas vähän eri mittareilla, mutta perusasiat pysyvät. Lapsen etu ja oikeus hyvään lapsuuteen on a ja o. Miten sitä mitataan, on asia erikseen. Olen seurannut vierestä erästä odottavaa äitiä, joka on ilmoittanut jo nyt ennen lapsen syntymää, että hän aikoo olla äitiyslomalla vain 6 kk. Sen jälkeen isä jää lapsen kanssa kotiin. Se on heidän perheensä valinta. Tuleva äiti on saanut osakseen paljon arvostelua. Olen nähnyt kuinka hän on pahoittanut mielensä. Isilläkin on oikeus jäädä lapsen kanssa kotiin, mutta se aiheuttaa äidille syyllistämistä?

Oma äitini oli vain 19-vuotias saadessaan minut. Kun olin nuori, minulle hoettiin suvun toimesta, että josko kohta olisi lapsia tulossa? Tulihan niitä, neljä kappaletta. Olin 22-vuotias, kun ensimmäinen lapseni näki maailman, 28-vuotias, kun sain neljännen lapseni. Niitä vuosia voisi kutsua minun elämäni ruuhkavuosiksi, sillä elämä oli täynnä vaippoja, lääkärikäyntejä, nukkumattomia öitä, huutoa ja hampaiden kiristystä. Vastavuoroisesti elämässä oli myös laulua, naurua, tussilla sutattuja naamoja, leipomista, naamiaisia, lasten juhlia, ulkoilua naapurin rouvien ja lasten kanssa, satuhetkiä, yhdessäoloa. Nyt lapseni ovat kaikki jo isoja. Voin muistella taaksepäin, ja olla onnellinen siitä, että jaksoin.

Vanhin lapseni, tyttäreni, on valmistumassa ammattiin nyt keväällä. Hän on sosiaalinen ja avoin. Kun hän oli pieni tyttö, oli hän yhtenä aamuna päättänyt yllättää minut, ja oli laittanut leipomukset keskelle keittiön lattiaa. Kulhoon hän oli laittanut kermaa, munia, sokeria, jauhoja. Ja nallekarkkeja. Hän oli leipomassa  pullaa äidille! Edelleenkin hän on varsin omatoiminen, mutta nykyään osaa kysyä neuvoa, jos ei ole varma, mitä reseptiin kuuluu.

Vanhin poikani opiskelee sosiaalialaa. Hän muutti vähän aikaa sitten koiramme kanssa opettelemaan itsenäistä elämää. Hän on aina ollut erittäin taiteellinen, ja piirtänyt uskomattoman hienoja ja yksityiskohtaisia teoksia. Pienenä hän saattoi istua tuntikausia rakentamassa Legoilla. Hän pystyi näkemään kolmiulotteisesti ja rakensi ilman ohjeita mitä ihmeellisempiä rakennelmia.

Keskimmäinen poikani on aina ollut kiinnostunut maailmasta. Hän oppi lukemaan jo 5-vuotiaana, ja sen jälkeen on lukenut kirjoja kaikesta mahdollisesta. Ensin eläimistä, sitten historiaa myöhemmällä iällä. Muistan hänestä eritoten sen, kuinka hän ei vauvana aamuisin itkenyt. Hän odotti sängyssään kädet ojossa ja hymyili minulle kun menin häntä hakemaan. Sellaisessa valkoisessa pinnasängyssä, mihin olin maalannut nallekarhun kuvan.

Nuorin pojistani oli kooltaan pienin syntyessään ja kasvaessaan. Hän on aina ollut ketterä ja liikunnallinen. Hyvin pienenä hän kiipeili pihalla telineessä muiden mukana, ja mummo oli kauhusta kankeana vieressä peläten, että pieni putoaa. Ei pieni pudonnut, sillä pieni oli kuin marakatti liikkeissään. Edelleen hän on taitava liikunnallisesti, ja mielestäni seuraava Litmanen. Sen lisäksi hänellä on käytännön älykkyyttä ja huumoria, millä pesee jotkut hölmömmät aikuisetkin.

Äitiys on pesti, mille ei ole loppua. Ei työehtosopimusta, ei palkkaneuvotteluja, ei kesälomaa. Joskus voi saada helpon pestin, ja lapset voivat olla yhteistyökykyisiä, niitä helppoja, juuri niitä, mitä näet naapureilla. Usein näin ei ole, vaan joudut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, toistamaan sen sata kertaa, "koska olen sinun äitisi, siksi", ja saat naamaasi sellaisia herjauksia, ettet olisi ikinä uskonut. Joskus miettii, oliko se tämän arvoista, ja olisiko tähän ryhtynyt, jos olisi ollut tämä kaikki viisaus olemassa silloin, kun höperöi lapsen saamisen halussaan. Ääretön, päättymätön työsarka. Vaikka lapsi täyttää 18-vuotta, ei vastuu pääty silti. Äiti on äiti aina.

Minulta on joskus kysytty, että kenet lapsistani antaisin pois, jos pitäisi? Kysymyshän on aivan järjetön, eihän kukaan täysjärkinen siihen oikeasti voi vastata. Kysymys kuuluu, tekisitkö kaiken samalla tavalla, eläisitkö elämäsi samalla lailla?