Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Olen entinen kirkon työntekijä ja diakoni. Vapahtajamme kuoli puolestamme ristillä, ja siitä syystä minäkin kannan ristiä tatuoituna rintaani.
Monta vuotta seurakunnassa työskennelleenä ja luottamushenkilönä sittemmin, on uskoni horjunut. Ei Jumalaan, vaan ihmisiin. Niihin, jotka työskentelevät ristin alla ja joiden pitäisi elää esimerkkinä, toimia niin kuin saarnaavat. Pahempaa ulkokultaa tai kaksinaamaisuutta en ole nähnyt muualla, mihin olen törmännyt seurakunnan sisällä. Vallankäyttö ja "hyvä veli"-toiminta kukkii vielä tänäänkin, uskaltaisin väittää.
Työntekijänä ihmistä arvotetaan sen mukaan, mistä suvusta on lähtöisin ja millainen hengellinen tausta on. Ei riitä, että antaa kaikkensa työajalla, sillä myös hengellisen työntekijän olematon vapaa-aika on käytettävä seurakunnan toiminnassa. Muille työyhteisön jäsenille on raportoitava, missä tapahtumissa ja messuissa on tullut käytyä ja millainen saarna on papilla ollut. Ulkonäkö ja mielipiteet eivät saisi erottua massasta. Seurakunta on sellainen suojatyöpaikka, missä persoonat kukkivat. Kunhan kukkiminen tapahtuu kulisseissa, ja ulospäin ollaan hajuttomia ja mauttomia.
Toki seurakuntaelämäni aikana olen törmännyt useaan työntekijään; lapsityössä, diakoniassa, suntioita, nuorisotyöntekijöissä, jopa pariin pappiin, joiden olen nähnyt tekevän työtä sydämellään ja ihmislähtöisesti. Yleistys siitä, että KAIKKI olisivat mätiä omenoita on kärjistetty, mutta sen sinä, rakas lukijani, jo ymmärsit. Nämä arjen auttajat ovat niitä hiljaisia, arkipäivän enkeleitä, jotka jäävät ilman kiitosta muiden suuriäänisten poimiessa rusinat pullista. Ilman heitä ei mikään seurakunnissa toimisi. He auttavat ja kuuntelevat ihmisten hätää kirkon auloissa ja lapsityön tiloissa. He kulkevat rinnalla ja tarjoavat kupin kahvia sitä tarvitsevalle.
Luottamushenkilönä saa olla ihminen, joka on yhteiskunnallisesti valveutunut ja tehnyt työuraansa joskus sata vuotta sitten. Joukkoon on äänestetty viimeisen kahden vaalikauden aikana myös nuoria ja naisia, mutta saavatko he äänensä kuuluviin on toinen juttu. Ukkomafia puheenjohtajana toimivan kirkkoherran kanssa jyrää pöytäkirjassa esitetyt asiat läpi, ja "tyttöjen" äänet hukkuvat äärettömyyteen. Luottamushenkilöinä näkee ihmisiä, joilla on valtava tarve pönkittää omaa egoaan ja vallantarvettaan. Myös kunnallisvaalien alla hiljaista kampanjointia tapahtui seurakuntien sisällä, mikä on mielestäni aivan väärä foorumi.
Luottamushenkilöistä osalla ei ole selkeää tietoa seurakuntatyöstä. Heille on helppo myydä valmiiksi pureskellut päätökset. Joillain henkilöillä on selkeä oma agenda takana; he ovat henkeen ja vereen esimerkiksi lähetystyön puolesta puhujia, ja näillä ihmisillä kaikki asialistalla esitetyt asiat värittyvät ainoastaan yhden työmuodon kautta. Heillä ei ole yleisnäkemystä koko seurakunnan yhteisestä hyvästä, mikä olisi toivottavaa luottamustoimessa olevalta ihmiseltä.
Viimeksi kokouksessa istuessani mietin todella kovasti sitä, mikä on oma jaksamiseni tällä foorumilla. Kahden ja puolen tunnin kokoustamisen kohdalla klo 20.30 ruvetaan höpertämään siitä, minkä värisiä ja mallisia tuoleja hankitaan kirkolle. Tai luottamushenkilö kysyy tosissaan, miten vapaaehtoiset (me luottamushenkilöt) olemme esillä seurakunnan juhlapäivänä? "Ettei aina vaan seurakunnan työntekijät ole näkyvillä"? Teki mieleni ääneen sanoa, että olisiko kultatuolissa kantaminen ympäri kirkkoa tarpeeksi hienoa ja näyttävää? Vai pitäisikö kaikkien pärstäkuvat suurentaa kirkon aulaan, mihin yhteyteen voisi lisätä pienen omakehu-selityksen kuvan alle.
Omaa teologiaani kuvaa lähimmäisenrakkaus; toisesta kanssakulkijasta välittäminen. Olen opiskellut diakoniaa, missä pääpaino on niiden auttamisessa, ketä muut eivät auta, tai edes näe. Käytännön teologiaa ja diakoniaa voi toteuttaa kuka vaan ja koska vaan. Siihen tarvitaan halua, empatiakykyä ja omia henkisiä resursseja. Tähän tarvitaan myös auttamisen ammattilaisia juuri sinunkin lisäksesi. Heitä, meitä, löytyy niin kirkon diakoniasta kuin kaupungin työntekijöidenkin seasta. Kuvittelin itse luottamushenkilöksi päästessäni toteuttavani tätä pyyteetöntä auttamistyötä. Nyt huomaan olevani vain ärsyyntynyt. Luottamushenkilönä kamppailen ääneni kuulumisen puolesta, työntekijänä äänestin jaloillani jo vuosia sitten.
Voisi sanoa, että kirkon meno on täysin munatonta menoa. Soudetaan ja huovataan enemmän kuin Elokuun biisissä. On vaikea ymmärtää vuositolkulla jatkuvaa huopaamista asioista, jotka vaatisivat tiukkaa kannanottoa ja sen takana pysymistä. Naispappeus, homoseksuaalisuus, avioliittolaki. Yksittäiset kirkon nimissä puhuvat henkilöt nousevat estradille, ja tuovat esille oman (suppean/syrjivän/tasa-arvon vastaisen) näkökulmansa asiaan. Tästä johtuen kirkosta on eronnut joukolla seurakuntalaisia. Uskon itse, että selkeä tieto kirkon kannasta kerralla ja kunnolla toisi lopun tälle hölmöilylle.
Seurakunnan työntekijänä koin olevani alimpaa kastia, sillä en koskaan yltänyt samaan kuin muut kanssani työskentelevät. Minä en osannut heittää käsiäni ilmaan keskellä Itäkeskusta ja huutaa: "Halleluja". En kokenut tarpeelliseksi sanoa pienten päiväkerholaisten vanhempainillassa, että Pokemon-kortit ovat suoraan Saatanasta. En osannut käyttää uskonnollista kieltä tai heittää väliin siteerauksia suurilta ajattelijoilta. Olen se mikä olen, käytännön- ja ihmisläheinen ihminen, joka puhuu ihmisten ymmärtämällä kielellä. En koe tarpeelliseksi käydä kirkossa näyttäytymässä sen vuoksi, että todistelisin uskoani muille. Suhteeni yläkertaan on kunnossa, ja käyn omat keskusteluni vaikka autoa ajaessani tai illalla sängyssä.Tämän pitäisi riittää, mutta se ei selkeästi riitä. Vielä tänäkään Herran vuonna 2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti