Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Tein tänään mielessäni aikamatkan 1990-2000-luvun taitteiseen, milloin kuljin lasteni kanssa Allergiasairaalan käytäviä pitkin. Kaikilla lapsillani oli astma ja allergioita, ja vietimme runsaasti aikaa sairaalamiljöössä tutkimuksissa ja saamassa hoitoa.
Olin silloin eri nainen kuin tänään. Olin kotiäiti vaaleankeltaisessa kiharapilvessäni uskoen siihen, että lapsen paras paikka on koti. Hoidin lapsiani kotona lähes 9 vuotta. Siihen aikaan jaksoin kuunnella lapsen itkua, heräsin yöllä pieneenkin äännähdykseen ja pompin eteenpäin kuin Duracell-pupu. Leivoin, lauloin, leikin ja askartelin lasten kanssa. Lasten synttärikutsuille muunsin kodista viidakon tai noidan luolan, ja leivoin teemaan sopivat tarjottavat.
Tänään istuessani itse potilaana Allergiasairaalan käytävällä näin kaiken eri silmin. Kiljuvia pieniä kääpiöitä räkä valuen nenästä, likaisen vaipan käryn leijuessa ympärillä. Mustat renkaat silmien alla olevia äitejä tiuskien mukana oleville isille, jotka eivät osaa tehdä mitään oikein huutavan lapsen kanssa. Yksinäisiä miehiä tyttäriensä kanssa silmissään tyhjä katse ilman hajuakaan siitä, miten puhutaan 6-vuotiaan kanssa. Äitejä, joilla on jakkupuku ja firman puhelin, jolla hoidetaan tärkeää asiaa samalla kun lapsi yrittää herättää äidin huomiota. Samanlainenko minäkin olin? Ovatko muistot kullanneet menneet vuodet?
Havahduin siihen tosiasiaan, että omalta osaltani olen kiitollinen siitä, että lapsivaihe on ohi. Ei yhtään valvottua yötä enää eikä vaipan vaihtoja. Kysymysmerkkinä mielessäni, kuinka kukaan täysjärkinen aikuinen ihminen haluaisi enää "iltatähteä" siinä vaiheessa, kun voi valita kunnon yöunet ja elämänvapauden?
Pari-neljä vuotta taaksepäin hankimme koiranpennun. En öisin herännyt sen pahantekoon ja temppuiluun, mutta silloin vielä kotona asuvan tyttäreni mukaan olin puolet yöstä äännellyt "shyh" koiralle. Ja kääntänyt kylkeäni. Tyttäreni mukaan koira ei häntä häirinnyt, mutta minun sihinäni kyllä. Jos jostain Jumalan kierosta oikusta olisin vielä lisääntynyt näin vanhalla iällä, olisi lapsiparka kuollut nälkään. Äiti kun olisi vaan kääntänyt kylkeään. Toisaalta olen myöskin niitä äitejä, jotka uskovat lasten kasvavan ihan normaaleiksi ilman rintaruokintaa. Olen myös opettanut lapseni itse pitelemään pulloa heti kun lapsi on osannut tarttua siihen kiinni jo vähän syntymänsä jälkeen. Ehkäpä vanhalla iällä saatu lapsi olisi oppinut nopeaan tahtiin kävelemään. Jääkaapille.
Kun istuskelin ja nautin omasta "lapsettomasta" vapaastani miettien asioita omasta, jonkun mielestä, ilkeästä näkökulmasta, sain myöhemmin näpäytyksen ajatuksistani. Pitkän päivän lomassa seilailin korkokengissäni ja täydellisessä meikissäni vessaan. Äiti on opettanut jo pienenä tyttönä, että pöntön reunat vuorataan paperilla, ja mielestäni ihotautisairaalassa niin kannattaa tehdä. Ties mitä hyppykuppelsonia sieltä muuten saa! Vuorattuani pöntön reunat puolella paperirullalla toimitin asiani, ja olin käsien pesun jälkeen lähdössä ulos ovesta. Kunnes peilistä huomasin takanani leijuvan pitkän pätkän wc-paperia, mikä oli jäänyt kiinni housuihini.. Jumalako taas rankaisi pahoista ajatuksista;)
Olen ilmeisen itsekäs, koska olen ilmoittanut lapsilleni jo nyt varhaisessa vaiheessa, etten aio hoitaa tulevia lapsenlapsia. En aio olla mummo,mummi tai muutakaan sinne päin. Voin tavata heidän mahdollisia tulevia lapsiaan puistossa. Kesällä. Tunnin verran.
Yksi pojistani keksi hyvän pilan, ja huijasi minua sanomalla tyttöystävänsä olevan raskaana. "Susta on tulossa mummo, saat hoitaa kohta vauvaa". Sydämeni pamppaillessa epäuskosta muistutin hänelle, etten ole hoitamassa yhtään rääpälettä. Siihen poika totesi, että isän uusi vaimo kyllä hoitaa.. Onneksi poika vain huijasi, eikä tarvinnut edes ambulanssia tilata. Minulle. Eikä hänellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti