Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.
Tämä tarina kertoo siitä, kuinka autolla-ajossakin voi olla raiteet. Huvittavaa vai surullista, sen päätät sinä, rakas lukijani.
Olin 18-vuotias, kun astelin autokouluun täynnä intoa kun ilmapallo. Isäni oli maailman paras ajaja, ja oli sanomattakin selvää minun hankkivan kortin heti kun mahdollista. Ikäväkseni sain opettajaksi miehen, jonka toinen jalka oli jo haudan partaalla, toinen tiiviisti jarrulla. Autokouluopettajan asenteet naisia kohtaan iästä puhumattakaan olivat 1800-luvulta; naiset eivät osanneet ajaa.
Autokoulu meni pitkällä kaavalla dementoituneen opettajan johdolla. Jokainen ajotunti ajettiin samasta risteyksestä, ja aina tuli sama kysymys: "olemmeko me ajaneet tästä aiemmin, kun neiti osasi ajaa oikein"? En ollut harjoitellut taskuparkkeeramista, enkä paljon muutakaan ennen inssiajoa. Kortin sain kuin ihmeen kaupalla, mutta itseluottamusta ajamisen suhteen en. Kortti toimikin lähinnä sisäänpääsynä lukuisiin kapakoihin, missä siinä nuoruuden kynnyksellä tuli hypättyä kavereiden kanssa.
Toisen lapsen saatuani asuimme paikassa, missä busseja kulki vain pari tunnissa eikä niihin mahtunut kaksostenrattaiden kanssa sisään. Silloin isäni hankki minulle auton; oranssi Toyota Corolla vuosimallia -jotain ennen syntymääni. Opettelin pakosta ajamista uudelleen ystäväni puolison kanssa monen välivuoden jälkeen. Ajoharjoittelulle lähtö vaati jännitysvatsalla oireilevalle kolme tuntia vessassa juoksua ennen lähtöä. Harjoittelut päättyivät siihen, kun "ope" räjähti minulle väärästä ryhmittymisestä tasan yhden kerran, jonka jälkeen päätin ajella ihan yksikseni.
Poikani harrastaa jalkapalloa, ja sen myötä on tullut pakko ajaa poikaa matseihin ympäri ämpäri kyliä. Edelleen, aikuisena ihmisenä, joudun sisäiseen paniikkiin kun en tiedä mihin olen menossa. Poikani on nauranut minulle, mutta toiminut kartturina puhelimen Gps:n kanssa, ja olemme löytäneet itsemme melkein joka kerta oikeasta paikasta. Kerran oli läheltä piti - tilanne Vantaalla, kun olimme melkein lentoasemalla lähtevien seassa seikkailemassa. Sain jopa avuksi ongelmaani ex-mieheltäni vanhan Gps:n, mutta siihen oli ohjelmoitu Italian kartta mitä ei saa vaihdettua Suomen karttaan. Toiveajattelua, että ajelisin hyvin paljon kauempana hänestä?
Kerran on tullut pakottava tarve ajaa Helsingin ulkopuolelle. Siihen matkaan liittyi kissa, mikä oli minulle tarpeeksi hyvä syy uskaltautua Helsingin rajojen ulkopuolelle. Ajelimme poikani kanssa Turun lähelle hakemaan Maisa-kissaa. Poikani ohjasi matkan kulkua, "nyt ÄLÄ ota tota liittymää, vaan jatka SUORAAN. Siis SUORAAN, äiti, EI tonne, vaan SUORAAN". Löysimme perille, ja takaisinkin, vaikka jossain vaiheessa poikani kyllästyi ja totesi minun luultavasti osaavan jo kotiin siitä. Silloin meni kiertämiseksi, koska olin pihalla kun lumiukko.
Tällä hetkellä ajelen kirkkaan keltaisella autolla, minkä lempinimi on Tipu. Toinen nimi autolleni on Yellow cab. Lapseni eivät arvosta autoa, vaikkakin ottavat kyydit vastaan ilman mussutusta. Kävelin viime keväänä autoliikkeeseen kysymään, paljon Tipustani saisi vaihdossa, jos ostaisi ihan oikean auton. Autokauppias totesi auton nähdessään, että pääsiäinen on vaan kerran vuodessa.
En tiedä, missä ongelmani juuret oikeasti ovat. Eksyn kyllä helposti muutenkin, jopa lähimetsässä. Kerran koirani talutti minut ihmisten ilmoille, kun olin jo varma, että en löydä ikinä takaisin sivilisaation pariin. Näin jo Iltalehden lööpit silmissäni: "Nainen harhaili metsässä viikon, matkaa kotitalolle 1,5 km".. Ehkä kuvittelen ajaessani lähteväni kotoa, ja löytäväni itseni Rovaniemeltä? Raiteet kulkevat vaan eteenpäin ja eteenpäin. Menihän ihan helppo Ikean reissukin melkein nappiin. Kävin vaan kääntymässä Keravan kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti