tiistai 10. maaliskuuta 2015
Cheers, isä
Luulin nuorempana olevani samanlainen kuin äitini, johtuen pitkälti siitä, että olimme ulkonäöltä toistemme kopioita. Meitä luultiin siskoksiksi, ja se oli tietenkin äidille imartelevaa. Mistä tiedän sen? Nyt olen itse siinä tilanteessa, että tytärtäni ja minua sanotaan siskoiksi.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän itsestäni isäni piirteitä ja tapoja. Huomaan nauravani sisäänpäin aina kun havaitsen uuden asian, missä olen kuin ilmetty isä. Yksi pojistani on tempperamentiltään kuin minä, ja ulkoiselta olemukseltaan kuin isäni. Kun poikani asui vielä kotona, sain kylmiä väristyksiä astuessani olohuoneeseen, missä hän istui sohvalla. Täysin samassa asennossa missä isällä oli tapana istua. Isäni kuoleman jälkeen poikani on saanut "perinnöksi" vaarin vanhoja vaatteita, mitä käyttää mielellään. Yhdennäköisyys hämmentää vielä enemmän, kun samat vaatteetkin kävelevät ympäri kylää.
Isäni oli varsinainen aikansa Pelle Peloton. Hän pystyi korjaamaan ihan mitä vaan, millä vaan. Vitsinä olikin, että isä korjaa purkalla auton moottorin. Muistan pienenä, kuinka synttärilahjaksi saamani ja koiran syömän Barbie-nuken jalka korjattiin auton silikonilla. Nuorin lapsistani näyttää perineen samanlaisia taipumuksia asentaessaan lamppuja ja innovoidessaan käytännön toimivia keksintöjä arjen helpotukseksi.
Nuorena isäni ajoi kilpaa enduroa. Rakkaan harrastuksensa hän lopetti, kun synnyin, sillä rahat eivät riittäneet perheen elättämiseen ja ajamiseen. Vauhdin hurma säilyi isällä silti melkein loppuun asti, ja hänen kyydissään oli turvallista istua. Vielä viimeisinä vuosina autokauppakierroksella isäni kävi istuskelemassa prätkien päällä, ottamassa tuntua. Olen suuren osan lapsuudestani viettänyt autohalleissa ja - kaupoissa, ja bensan haju on minulle kuin hajuvesi, tuoksuu hyvälle. Minäkin huomaan nauttivani siitä, mitä lujempaa mennään.
Isäni kuoli vuonna 2011 sairastettuaan lyhyen ja ärhäkän sairauden. Jos hän olisi mennyt lääkäriin ajoissa, ehkä tilanne olisi toinen. Mutta kyllähän kaikki tietävät, miten suomalainen mies suhtautuu pieneen vatsakipuun. Otetaan närästyslääkettä, viski päälle ja saunaan.
Olen perinyt isäni huumorintajun, mitä on joskus huonoksikin väitetty. Muistan elävästi tilanteita, missä saimme äidiltä tulenpalavia katseita käyttäydyttyämme huonosti. Eräissä sukulaislapsen ristiäisissä isäni kuiskasi minulle "on hyvä laulaa, kun on päätä ja kaulaa", juuri silloin, kun piti alkaa laulamaan Ystävä sä lapsien - virttä. Eihän siitä mitään tullut, kun me molemmat pyrskimme naurusta.
Isäni oli taiteellinen; nuorena hän teki kupari- ja takorautatöitä. Vanhin poikani puolestaan piirtää erittäin taitavasti, minä "entisöin" huonekaluja ja olen aina pipertänyt käsilläni. Laulun lahja meillä on kaikilla, jokainen kraakkuu äänellään. Toiset kauniimmin kuin toiset, tosin.
Joka ikinen jouluaatto isälläni oli tapana lohkaista joulupöydässä ennen ruuan aloittamista: "ei voi nälkänen tietää kuinka paha olo on ylensyöneellä". Eräänä jouluna päätimme olla ovelia. Tyttäreni sanoi isäni repliikin ennen häntä, ja kyllä isää harmitti!
Perheessämme on aina vietetty runsaasti juhlia. Kissanristiäisiä, kuten isällä oli tapana sanoa. Ruokapöytään siirtyessä isä laukaisi meille lapsille, että "ottakaa nyt oma väki ensin, vieraat on kun susia". Meidän suvussa hyvä neuvo, muuten olisi saattanut jäädä ilman;)
Kun sain tietää isäni kuolemasta, olin helpottunut siitä, ettei hänen enää tarvinnut kärsiä. Olin nähnyt hänet edellisenä iltana, ja viimeiseksi hän katsoi minua silmiin, ja lähetti terveisiä lapsille.
Uurnanlaskuun osallistuivat suvun vanhin täti, äitini, siskoni perheineen ja lapseni sekä tyttäreni ystävä. Osa seurueesta oli ajoissa hautausmaan portilla, missä suntio odotteli isän uurna sylissään. Heti pääsin hänelle kertomaan, että sisareni on myöhässä, mikä on enemmänkin tapa kuin poikkeus. Juttelin suntion kanssa niitä näitä, hän oli mukava nuori mies, joka työskenteli hautuumaalla kesätöissä. Puhuttiin siitä, kuinka jotkut ihmiset ovat aina myöhässä. Hänkin totesi tietävänsä päivätyöstään semmoisen ihmisen. Minä päivittelin siskoani, että mahtaako tuo koskaan ehtiä töihin ajoissa. Ei oman isän uurnanlaskuunkaan? Ennen kuin siskoni seilaili paikalle, ja selvisi, että suntio ja siskoni ovat töissä samassa paikassa.
Kun kaikki olivat saapuneet, oli aika lähteä kävelemään haudalle. Sain kantaakseni isäni uurnan, mikä oli yllättävän painava. Hetken kuljettuamme äitini hihkui selkäni takaa:"haluaako joku muu kantaa nyt Jussia?" Siinä sitten isäni maallinen jäännös pyöri kun maalipurkki sekoituskoneessa sylistä toiseen matkan portilta haudalle. Haudalla äitini yritti ottaa tilannetta haltuun kysymällä, haluaako joku laulaa jotain? Minä entisenä seurakunnan työntekijänä en ehtinyt suutani avata, kun hän jatkoi: vaikka Tuiki, tuiki, tähtönen? Suntio-parka kykeni pitämään naamansa peruslukemilla, minulla oli enemmän vaikeuksia. Mietin vaan, mitä isäni olisi sanonut. "On hyvä laulaa, kun on päätä ja kaulaa".
Kotiinpäin lähtiessä äitini kutsui kaikki keitolle, mutta siinä vaiheessa katsoimme parhaaksi tyttäreni ja hänen ystävänsä kanssa poistua ihan omille keitoksille siitä porukasta. Kotona nostimme maljat isän kunniaksi. Cheers, isä ja vaari. Elämä jatkuu lapsissa.
Isällä oli tapana sanoa, että ihminen voi olla niin laiska, että jos on reikä sukassa, valuu siitä ulos. Tässä se vaaria muistuttava on nukahtanut kesken sukanlaiton?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihan mahtava :D mä haluun kuulla vähä lisää noista joistain jutuista xD
VastaaPoistaKeitolle joo 😂
VastaaPoistaTuli kyllä paha mieli tätä lukiessa,kun on ikävä vaaria :<
PoistaIkävä voi olla, ja saa olla, mutta se voi olla myös hyvällä tavalla. Muistelemalla pääsee mun mielestä lähelle vaaria, ja jotkut biisit tuo mulle elävästi mieleen, kuinka se rummutti olkkarin pöytää käsillään ja lauloi. Se hymyilyttää mua ainakin..
VastaaPoista