sairastamisen taito

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä.

                                                       

Olen aina seurannut sairaalasarjoja tv:stä. Vuosia sitten seurasimme  ystäväni kanssa Teho-osastoa, mistä opimme teoriassa miten tehdään hätätilanteessa kuulakärkikynällä hengitystieavanne. Luojalle kiitos koskaan sellaista hätätilannetta ei tullut, mutta uhkailimme ex-puolisoani kyllä toimenpiteellä ahkerasti ollessamme yhteisillä mökkireissuilla.

Nyt seuraan Greyn anatomiaa. Olen huomattavasti vanhempi, enkä enää uppoudu samalla tavalla sarjaan kuin nuorempana saatoin tehdä. Elämä itsessään on opettanut sairauksista ja sairaaloista sen, ettei se ole sitä vedellä pois pestävää mitä telkkarissa näkyy.

Lapseni sairastelivat paljon lapsena. Ensimmäiset vuodet olivat raskaita, sillä emme voineet elää tavallista arkea. Elämään kuului paljon lääkärikäyntejä, spira-laite kotona ja jatkuva lääkitys. Itse olin kahlittuna hellaan, sillä kaikilla lapsilla oli eri allergioita. Valmistin jokaiselle omat ruuat ja siihen päälle vielä puolisolle omansa.

Yksi pojistani sai syödä ainoastaan kanaa, kukkakaalia, mustikkaa, vadelmaa ja riisiä ruoka-allergian takia kolme ensimmäistä elinvuottaan. Ystäväni soitti minulle eräänä päivänä sanoen, että kukkakaali on tarjouksessa Puotinharjun S-Marketissa. Tarjous oli niin valtavan hyvä, (ja oli ollut juuri lapsilisäpäivä), että hyppäsin silloiseen oranssiin Toyotaani, ja lähdin ostoksille. Pussitin kukkakaaleja koko ostoskärryllisen täyteen, menin kassalle, ja näin kassatytön epäuskoisen ilmeen. Kun hän oli vetänyt kaikki kaalipussit lukijan läpi, ja olin maksanut, hän totesi: "sä taidat tykätä kukkakaalista?" Vaikeasta alusta huolimatta kaikki lapseni ovat kasvaneet salskeiksi nuoriksi, ja vaikeat ajat ovat muisto vaan. He tietävät itse, mitä voivat syödä, mitä eivät. Äitiä ei enää tarvita kukkakaalin keittoon.

Olen elämäni aikana seurannut useita ihmisiä, joilla on todettu joku pysyvä perussairaus. Niin monta kun on ihmistä, on suhtautumistapaa sairauksiinsa. Eräs tuntemani ihminen sairastaa etenevää sairautta, mistä ei voi edes tietää, milloin hän joutuu sänkypotilaaksi. Hän on päättänyt olla antautumatta sairaudelle, ja pärjää oireisiin nähden erittäin hyvin. Hän halusi olla työelämässä mahdollisimman pitkään, eikä kertonut sairaudestaan kovin monelle. Hän jäi eläkkeelle vain pari vuotta ennen aikojaan, ihan pakosta.

Toinen tuntemani henkilö on rakentanut identiteettinsä sairauden ympärille. Hän ei ole neiti X, vaan hän ON sairautensa. Tämä henkilö ei kerro itsestään kysyttäessä, vaan hän kertoo oireistaan ja sairaudentilasta. Hän tehtailee valituksia sinne tänne kun kriteerit eivät täyty lääketieteelliseltä kannalta ja hän ei saa haluamaansa hoitoa. Hän ei ole niin sairas, miten hän kokee itse itsensä olevan.

Eräs tuntemani henkilö oli leikkauksessa, mistä tuloksena hänelle jäi jatkuva hermosärky. Lääkärien mukaan hänen ei pitänyt palata työelämään kuin kenties osapäivätyöhön. Nyt tämä henkilö on tehnyt täyspainoisesti työtä pari vuotta ilman ongelmia ja opetellut toimimaan särkyjensä kanssa.

Itse sairastan migreeniä. Olen syönyt estolääkitystä migreenikohtauksia estämään  10 vuotta. Neurologian professori sanoi minulle, että migreeni tulee olemaan osa elämääni aina. Olen siis opetellut elämään sen kakkiaisen kanssa. Olen muutenkin aika uppiniskainen, mitä tulee sairastamiseen. En halua olla sairaana, ja koen sairastamisen heikkoutena. Tämä on lapsuudenkodista opittu asia, sillä en muista saaneeni hyvällä omallatunnolla olla sairaana ja pois koulusta lähes koskaan. Olen työelämässä ollut erilaisissa työpaikoissa, missä on myös suhtauduttu sairastamiseen eri tavalla. Aiemmassa työpaikassani oli bonusta, jos tuli sairaslomalla töihin. Ja minähän tulin.

Paras, tai pahin ylilyönti lienee se, että lähdin kerran päivystysleikkaukseen suoraan töistä - sairaslomalla siis - kun kuume huiteli katossa ja sappirakkoni oli ties missä tilassa. Leikkauksen jälkeen kävelin tippapullon kanssa sairaalan käytävillä hoitamassa puhelimella työasioita, ennen kuin seuraavana päivänä olo oli niin hirveä, ettei enää kyennyt kun nukkua.

Nykyinen työnantaja on täysin eri maata. Olen ollut täysin ymmälläni siitä, että pomo käskee olla pois töistä. Käsketään sairastamaan? Olen joutunut siihen tilanteeseen jopa, että jouduin "puhutteluun" siitä, etten ymmärrä olla pois sairaana ollessani. Minä kun luulin tekeväni oikein ja luulin olevani hyvä työntekijä!

Sairastamisen taitoa on toisten harjoiteltava, toisten taas olisi hakeuduttava terapiaan etsimään syitä siihen, miksi elämä pyörii sairauden ympärillä. Onhan se tietynlainen hätähuuto, olen sairas = näe minut, huomioi minut.

Tänä päivänä on mahdollista hankkia rahalla testejä, millä voi selvittää, mikä mahdollinen sairaus ihmisellä puhkeaa joskus tulevaisuudessa. Saako sitä syövän tai juovan itseensä. Toinen asia on, onko tieto tarpeellista? Ovatko testit todella oikeassa? Kaikki lääkäritkään eivät seiso tulevaisuuden testausajatuksen takana. Ihminen joka on muutenkin taipuvainen itsensä tutkailuun, saa lisää aineksia siihen. Lääkärit kunnallisella puolella työllistyvät lisää tutkiessaan ihmisten mahdollisia, ehkä kuvitteellisia sairauksia.

Äitini kehotti minua pyytämään dementia-verikoetta otettavaksi itsestäni viimeksi käydessäni lääkärillä. Unohtelen asioita enemmän kuin ennen ja isäni puolelta on sukurasitetta muistisairaudesta. En kuitenkaan ajatellut naurattaa lääkäriä moisella hölmöllä pyynnöllä, sillä elämäntapani ja stressitekijäni selittää unohtelut kohdallani. Ei siinä testejä tarvita. En myöskään tässä iässä olisi valmis kuulemaan, jos tulisin höpertymään joskus 20 vuoden päästä. Eiköhän sitä ehdi miettiä sitten myöhemminkin. Pääasia, että muistan  nimeni, en ole lähtenyt vielä sukkahousuissa töihin ja sen kerran kun pistin hammasharjan kainaloon, olin TOSI väsynyt!

Omalta kohdaltani olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, että on ihan hyväksyttävää olla joskus sairaana. Poissaoloni ei tapa ketään. Voin jopa tehdä työni paremmin, jos päässä ei ole kiloa räkää ja en yski kun merimies tubissa ihmisten päälle. Äitinä olen oppinut sen, ettei lapsilta pidä vaatia samaa kun itseltä on vaadittu. Se tie ei vie mihinkään hyvään; ainakaan tässä sairas vääns - asiassa.