Uuden edessä

Ohjeita blogieni lukemiseen:

Tarinani ovat kirjoitettu huumorin höystöllä ja muhineet vuosia vailla ulospääsyä, siksi niissä saattaa olla mukana hippunen vallattomuutta ja jopa liioittelun makua. Käyttäessäni sanaa "ystävä" juuri sinun siellä, arvoisa lukija, on hyvä ymmärtää ympärilläni olevan piirin olevan laajempi kuin tiedätkään. En siis välttämättä puhu sinusta, vaikka epäilet niin. Jos joku kirjoittamani asia kolahtaa ja tunnet piston itsessäsi, silloin kehotan katsomaan peiliin. Tarkoituksella en ystäviäni loukkaa. Joskus totuus löytyy itsestäsi, joskus jostain lukemastasi. Ja kuulemani mukaan jopa kaurapuurosta, tiedä häntä. Nyt kiitän niitä ihania, jotka ovat minua tähän itseilmaisun lajiin kannustaneet. Tulen jatkamaan valitsemallani tiellä. 

Tiedätkö sen tunteen, kun hyppäät kesän alussa ensimmäisen kerran veteen uimaan? Jännittää, varpaat ovat kippuralla ja kylmä kirpaisee hetken verran ennen kuin totut siihen. Juuri ennen kuin alat nauttia vedestä, lipuen siellä kuin pikkuinen, pullea norppa;) No, jos totta puhutaan, minä en tiedä sitä tunnetta, koska useimpina kesinä en ole uinut kertaakaan. Mutta voin kuvitella sen tunteen, kun istun hiljaa silmät kiinni. Vapaus ja ilo, kepeys ja nautinto.

Olen aloittanut viime viikolla uudessa työpaikassa. Olin tullut siihen pisteeseen elämässäni, että haluan muutosta. Työni puolesta halusin juuri tätä, mihin nyt pääsin. Olen jännittynyt enkä nukkunut kunnolla ensimmäiseen viikkoon, mutta olen innoissani kuin pieni lapsi. Sormet syyhyten haluan päästä opettelemaan uutta, kokemaan ja näkemään, mihin minusta on. Toisena päivänäni sain uuden lempinimen ja kuulin olevani vähän outo. Pitää varmasti paikkansa, eivät raukat vielä edes tiedä, mikä kummajainen porukkaan on luudallaan lennähtänyt.

Edellisestä työpaikastani jään kaipaamaan työkavereitani, mutta ehkä heillä ei ole niin kova ikävä. Sain varmaan "työpaikan pidetyin työtoveri"- tittelin siellä, koska eräänä aamuna ihmettelin kahvihuoneen jääkaapilla, että kuinka Tupperin Hercules-eväsrasiani on unohtunut sinne? Avasin rasian tiimikaverini irvistellessä vieressä, ja heitin roskiin "unohtuneet" pizzanpalat. Ääneen vielä totesin, että ihmeen hyvin on säilynyt siellä, kun ei ole edes hometta. Myöhemmin eräs työkavereista tuli kysymään, miksi olen heittänyt hänen eväänsä roskiin? Niinpä niin. Kukapa olisi voinut arvata, että meillä on samanlaiset, vähän hajallaan olevat rasiat.. Hävetti NIIN paljon, ja hävettää edelleen! Mietin nyt, että onneksi meillä ei uudessa työpaikassa ole omia eväitä. Yksi mokailumahdollisuus vähemmän!

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka helposti ihminen jämähtää vanhaan kiinni. Elämän helppouteen ja tuttuihin rutiineihin. Jollei minunkin olisi aikoinaan ollut tavallaan pakko lähteä seurakuntatyöstä hakeutumaan uusiin kuvioihin, istuisin luultavasti vieläkin samassa työhuoneessa kirkolla. Toisaalta kohdallani oli ehkä helpompaa murtautua työkuviosta irti sen vuoksi, että samaan aikaan erosin ja opiskelin lisää; koko tuntemani elämä muuttui ympärillä. Nyt olen ollut samanlaisen myllerryksen keskellä, kun kaksi pojistani ovat muuttaneet pienen ajan sisällä. Uskallus tarttua haasteisiin on suurempi kaikkien kokemieni  elämänkokemusten avulla.

Olen kiitollinen yhdessä eletystä ajasta ja työtovereistani, joita olen saanut tuntea. Heille toivon pelkkää hyvää ja jaksamista kasvavien odotusten keskellä. Nyt tuntuu siltä, että uskalsin tällä kertaa veteen saakka ja tunne on mahtava.