Poikani innoittamana, joka aloitti bloggailun juuri myös, pyysin häntä auttamaan vanhaa äitimuoriaan, jolla tekniikka ei tosiaankaan ole aina hallussa. Tässä sitä nyt mennään. Yritän saada aikaiseksi ensimmäistä tekstiäni blogiin..
Olen niitä ihmisiä, joilla suu käy tasaiseen tahtiin, aina on asioihin jotain sanottavaa. Myöskin pää prosessoi jatkuvalla syötöllä, maailmassa on niin paljon asioita, mitä on mietittävä ja mihin on ratkaisu keksittävä. Tai yritettävä keksiä. Tahti on hengästyttävä, kun koko ajan on mentävä, tehtävä, toimittava.
Olen 45-vuotias. Nainen parhaassa iässä. En laiha, en lihava, mutta vähän painoindeksini ihanteen yli. Haistatan sille, tänäänkin olen syönyt kolme laskiaispullaa. Koska halusin. Elämästä pitää saada nauttia.
Minulla on neljä lasta, joista enää yksi asuu kotona. Tai lapsia ja lapsia, ovatten kaikki aikuisia tai melkein aikuisia, kun nuorinkin on jo 16-vuotias. Eilen tämä kyseinen heppu kysyi minulta, että kumpi tässä huushollissa onkaan se aikuinen, kun en kyennyt keskusteluun katseen kulkiessa väkisin tv-ruutuun..?
Koen olevani lasteni suhteen kuin Al Bundy sarjassa Pulmuset. Jaan rahaa kaikille ja kaikkiin suuntiin joka päivä. Mikään summa ei tunnu riittävän, ja aina on uusia laskuja odottamassa nurkan takana. Yksinhuoltajaäidin arkea lienee muissakin perheissä..
Lapsuudenkodissani oli aina eläimiä. Olen itse aikuisiällä pimahtanut täysin, ja nyt perheessä on neljä kissaa. Aamut alkavat maukumiskonsertilla ja illat päättyvät samaan. Kaikki kissani rakastavat minua yhtä paljon kuin minä niitä. Tai ehkä ne rakastavat antamaani ruokaa?
Miksi olen täällä? Aiemmin päiviäni ja iltojani täyttivät huomattavasti enemmän lasteni tarpeet. En ehtinyt niinkään toteuttaa omia mielitekojani tai harrastuksiani. Nyt on sen aika. Harrastan sisustamista ja kirjoittelen omaksi ilokseni niin runoja kuin tekstiäkin. Miksen siis blogiakin?
Mahtavaa tekstiä, oot tosi hyvä tässä kirjoittelussa! Jatkoa odotellessa!
VastaaPoista